Rehvakkuuskrapula

Olin kai vähän yliväsy (liikaa töitä, liian vähän unta) tänään töissä ja heitin sellaisen rehvakkaamman puoleisen puolitoistatuntisen. Yritän pitää tuota puolta vähän piilossa, koska ääh, silloin tuppaa menemään överiksi. Yleensä kai menee överiksi hyvällä tavalla, mutta välillä menee höpös-överiksi. En ole varma kumpaan kategoriaan tämänpäiväinen meni. On kauhee morkkis, kun riistäydyin normikontrollista. Mulle on niin tärkeää pitää huoli siitä, että pysyn hillittynä ja hallittuna ammatissani.

Onko olemassa mitään ammattia, missä voi olla huoletta oma itsensä vai liittyykö useimpiin ammatteihin jokin ammattirooli? Tai onko olemassa ammatteja, joissa saa tehdä itsestään rehvakkaasti pellen ja on silti uskottava? Varmasti kaikissa ammateissa pitää näyttää itsestään enemmän tiettyjä piirteitä kuin toisia, mutta mikä on vielä normaalia itsekontrollia?

Viimeksi oli toukokuussa 2009 tällainen repsahdus reteeseen käytökseen tilanteessa, johon se ei ihan sopinut. Onneksi paikalla sattui olemaan ihmisiä, jotka osasi nähdä sen mikä on asiaa ja sen mikä on hirtehistä suhtautumista ihan samaan asiaan. Mie kun voin pistää ihan läskiksi just sen asian, johon suhtaudun suurimmalla intohimolla ja vakavuudella. Ja tarkoitan silloin joka sanaa ihan tosissaan huvittuneena.

Kun osaisi oikeassa paikassa päästää tuon valloilleen vaan kun ei, se karkaa yhtäkkiä äkkiarvaamatta valloilleen. ja kun se mopo lähtee, niin en osaa lopettaa. Huomaan, että suu käy ja päässä toinen ääni sanoo, että jaahas here we go again, joy the ride.

Tai hei, nyt kun tarkemmin ajattelen. Aiemmassa työssä rutinoituneita sisältöjä opettaessa mulla oli aika hyvä balanssi tuota rehvakasta huumoria ja vakavaa asiaa. Ja se yhdistelmä tuntui toimivan opiskelijoille. Ja siinäkin työssä ruli samanlaisia ylilyöntejä alkuaikoina, kun kokonaisuus oli uusi. Tästähän näyttää nousevan kaava: Kun on liikaa uutta hallittavaa kerralla, niin heilahtelen rehvakkuuden ja tosikkuuden laidasta laitaan. Kun asian hallinta paranee, rehvakkuuden ja tosikkouden annostelukin on hallittua ja kontrolloitua.

Sitä tämä taas kerran taitaa olla - oman toiminnan ohjauksen vaikeutta. Voiman säätelyn häiriötä.

Vasu-keskustelu

Keskustelumme lastentarhanopettajan kanssa meni kokonaisuudessaan hyvin. Pääasiassa keskustelimme lapsen hyvistä puolista ja touhuista. Lisäksi hän nosti ongelmapuolelta esiin sen, että vaatteita pukiessa lapsi kirkuu tai huutaa tai murisee vaihtelevasti eri päivinä. Jonottaessa hän potkii tai tönii lapsia takanaan tai edessään. Tässä vaiheessa minulla oli sitten tilaisuus kertoa, mistä uskon käytöksen johtuvan. Kerroin lapsen häiriintyvän lukuisista ärsykkeistä, jolloin tulee juurikin kuvatunkaltaista käytöstä. Kerroin, että jonossa lapsen kannattaa olla joko ensimmäinen tai viimeinen, jolloin ärsykkeitä ei tule molemmilta puolilta, minkä lapsi kokee pelottavaksi. Ja pukeutumispaikasta juteltiin, että se olisi hyvä siirtää kaikkien lasten keskeltä toiseen päähän eteistä siten että lapsi ei ole tapahtumien keskipisteessä. Sovimme myös, että vastaavan käytöksen yhteydessä muissa tilanteissa, lasta ohjataan jonnekin vähän hiljaisempaan nurkkaan vähän itsekseen touhuamaan, jotta saa aikaa palautua ja rauhoittua. Sovittiin, että katsotaan, miten tilanne lähtee tästä näillä keinoilla kohenemaan.

Itsekin oikein kunnolla tajusin vasta nyt, kuinka raskasta lapselle täytyy olla niiden pukeutumistilanteiden, koska hän on kaiken vilinän ja vilskeen keskipisteessä. Lapsi, joka kaikissa juhlissa seisoo mieluiten tapahtumien laidalla, tarkkailijana. Ei ihme, että hän kirkuu, ja kas kun ei ole tilanne sen pahemmaksi kärjistynyt.

Jossain määrin olen jopa järkyttynyt kuultuani, että lapsi on siirtynyt potkimaan ja tönimään muita lapsia. Sekä muiden lasten että oman lapseni puolesta olen hyvin pahoillani ja huolissani tilanteesta. Edellisessä ryhmässä tällaista ei ole tapahtunut. Edellinen ryhmä oli puolet pienempi ja siksikin aistiyliherkälle parempi paikka. Lapsen aistien täytyy olla todella koetuksilla noissa tilanteissa, sillä hän ei aiemmin ole tarhassa käyttänyt noita rajumpia pahan olon ilmauksia, jotka meille jo ovat tulleet kotioloissa tutuiksi.

No, näemmä lapsen kasvaessa tietyt nepon poikasen piirteet alkavat näkyä selvemmin kodin ulkopuolellakin. En tiedä olenko helpottunut vai kauhuissani. Diagnoosin kannalta on tärkeää, että piirteitä näkyy muuallakin kuin kotona. Mutta lapsen hyvinvoinnin kannalta tuntuu kauhealta, että lapsi joutuu kuormittumaan päivisin yli äärirajojen. Käy sääliksi pienoinen.

Siitä olen huojentunut, että tunnuimme löytävän hyvin yhteisen sävelen ja lapsesta keskusteltiin hyvässä hengessä. Niin kauan kuin yhteistyö vanhempien ja hoitajien kesken pysyy hyvänä, niin kauan aistiyliherkkyyksien ja muiden piirteiden vaikutusta pystytään vähentämään niin kauan ei ole tarvetta diagnoosiin.

Riittääkö, että pärjää? Selviää hetkittäin?

Sekä minä että mieheni kärsimme jonkinlaisesta kisaväsymyksestä esikoisen (pian viisi vuotta) kanssa. Tuntuu, että kumpikaan ei enää oikein jaksa. Esikoisella on jatkunut useamman kuukauden ajan haastavampi jakso eli "kausi". Tämä tarkoittaa, että 3-6 päivää viikosta tuntuu olevan ihan mahdottoman vaikeita ja vastahankaisia. Lapsella on näitä kausia ollut vauvasta asti. Ensin tauotta pari ensimmäistä vuotta oli erityisen raskasta aikaa. Sitten alkoi olla jonkin päivän mittaisia taukoja näissä kausissa. Nykyään hyvä aika kausien välissä saattaa kestää joitain viikkoja jopa. Mutta näemmä itse kauden kestävyys on edelleen aika pitkä ja kausi raju.

Kun kausi on päällä, poika vastustaa kaikkea, jumittuu, reagoi voimallisen tunteellisesti ja vihaisesti asioihin. Siskon satuttaminen, töniminen ja nipistely on taas kuvioissa mukana. Äänenkäyttö on hallitsematonta huutamalla puhumista. Vaatteiden pukemisesta ei tule mitään. Tarhasta ovat kertoneet ajoittain holtittomasta käytöksestä, johon on ilmeisesti auttanut sylissä pitäminen. Aamuisin tarhassa lapsi haluaa kävellä koko ajan jalkojeni takana. Ei suostu riisuutumaan. Huutaa kun yritän auttaa. Huutaa kun yritän jutella. Huutaa kun asetun kuuntelemaan. Huutaa kun olen läsnä tekemättä mitään. Huutaa kun yritän jutella muusta. Huutaa joka tapauksessa. Ei auta ripeä ja tehokas vaatteet pois, tossut jalkaan, käsipesu. Ei auta ajan antaminen, rauha, levollisuus.

Jos ei huuda, asettuu hiljaiseen vastarintaan. Lihakset ovat niin jännittyneitä, että kuulen niiden huutavan. Näen poskilihasten kiristelevän niin, että tiedän lapsen huutavan sisäänpäin. Lasta on mahdotonta saada pois ulkovaatteista ja sisävaatteita tilalle. Lapsi heittäytyy veteläksi ja yhtäkkiä kimpaisee pään pystyyn niin että nenänvarsi rusahtaa. Tekee mieli itkeä, nousta ja jättää lapsi selviytymään yksin kun itse pakenisi paikalta niin kauas kuin pyörällä pääsee. Mutta enhän voi. Lapsi venkoilee sylissä ja putoaa ja huutaa ja itkee. Hermostuu entisestään. Eikä lapsi halua tai osaa puhua asiasta. Jos illalla yrittää ottaa puheeksi, hellästi, varovaisesti, sylitellen, alkaa kiemurtelu ja kiljuminen "ei ole mitään, ei ole mitään, ei ikinä yhtään mitään". Jos aamulla yrittää kotona kysyä, alkaa huutaa "en halua tarhaan, mulla on kuumetta, olen kipeä, nyt on kesäloma, nyt on viikonloppu". Jokin hoidossa vaivaa lasta, mutta hän ei osaa kertoa. Tarhasta tulee kahdenlaista palautetta: joko päivä on mennyt hyvin tai sitten lasta on pitänyt sylittää. Yleensä päivä on kuulemma mennyt hyvin. Heidän näkökulmastaan hyvin. Mutta lapsen käytöksestä näen, että lapsi on ihan hajalla. Hajoamaisillaan ainakin.

Välillä korvaan sattuu huudon ilmanpaineen voima. Osaamme miehen kanssa jo kääntää pään kuin pöllö, jotta huudon ääniaallot eivät osu suoraan korvaan, kun lohdutamme lasta sylissä. Tällaista ei ollut kesällä. Tällaista ei ollut alkusyksystä. Mutta kuin varkain, tätä tämä nyt taas on. Pärjäämistä. Itku kurkussa. Pinna kireänä isälläkin. Isällä, joka ei ole kertaakaan ärähtänyt lapselleen ennen tätä syksyä, mutta nyt hänkään ei enää jaksa. Selviydytään päivästä toiseen.

Aamuihin auttoi lahjonta tuossa vähän aikaa sitten, koska oli rakas haave, siivekäs keijumekko, jonka saikin kahden viikon hyvien aamujen ansiosta. Mutta vähitellen tilanne on päätynyt samaan. Nyt suurin haave on ikioma pesukone. Lupasin lelupesukoneen, jos saa tietyn määrän tarroja. Kysyi, tuleeko koneeseen oikeaa vettä. Ei tule. Ei tullut kauppoja, lapsi kun haluaa oikein pyykkikoneen - ikiomaksi. Pesisi siinä kuulemma tärkeitä vaatteitaan ihan itse eikä kukaan auttaisi. Ehkä pitää kokeilla, että lupaan lapselle jokaisesta hyvästä aamusta mahdollisuuden laittaa itse pyykit koneeseen illalla. Lapselle tosin ei riitä, että saa itse työntää vaatteet koneeseen. Hän haluaa itse valita, mitä koneeseen menee. Haluaa itse viedä ne kellariin. Haluaa itse valita säädöt, summanmutikassa. Ei osaa valita oikeita säätöjä, mutta neuvoakaan ei saisi, ihan itse pitää saada tehdä. Mission impossible. Voisin antaa tehdä kaiken muun - ihan itse. Jos antaisi aikuisen edes valita samaan koneelliseen tulevat vaatteet ja jos antaisi aikuisen neuvoa vieressä, mitkä säädöt pitää valita ensin ennen käynnistämistä. Vaan kun ei saa neuvoa, se ei ole itse tekemistä kuulemma. Voi hyvää päivää.

Pari-vuotiaana lapsella oli imuroimisvimma. Silloin meillä imuroitiin monta kertaa päivässä. Pitkään ja hartaasti. Oli puhdasta. Lapsi tykkää nykyään myös tiskata. Tosin tekee omalla tyylillään ja sotkua tulee. Lattia lainehtii. Lautalattia. Olemme sopineet, että lapsi tiskaa vessassa. Siellä on vesieristykset kunnossa. Ja lapsihan tiskaa. Jos kaikki astiat ovat puhtaita, ne voi tiskata toiseen kertaan. Saippuakuppikin meillä kiiltää puhtaana. Ei ole ehtoinen emäntä, onpahan vaan yks pikkuinen himotiskari.

Tuossa aamujen lahjonnassa oli jotain sydäntäsärkevää sivumakua. Lapsi mieluisan palkkion toivossa nieli mielipahaa sisäänsä. Tsemppasi. Kokosi pienen vartensa rohkeutta ja reippautta täyteen. Vähän alistuneen alakuloinen näky, pieni lapsi, joka tsemppaa reippaana vaikka itkettää. Ei sekään tuntunut oikealta. Jostain syystä tarhaan lähtö on lapsesta kauheaa. Ihan kauheaa. Mutta kun hän ei kerro, missä on vika. Edellisen hoitoryhmän kanssa keksimme kuin vahingossa ryhmän hoitajan kanssa, mistä kenkä puristaa. Lapsi häiriintyy hälystä ja hulinasta. Hoitaja kertoi huomanneensa, että lapsi yhtäkkiä väsähtelee henkisesti, lurpsahtaa. Äkämystyy. Tämän havainnon jälkeen lapselle järjestettiin mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaan, hiljaiseen paikkaan, itsekseen touhuamaan kivoja asioita, kuten helmen pujottelua. Sitten lapsi taas jaksoi päivän loppuun hoidossa ja kotonakin illat ja aamut rauhoittuivat.

Otin puheeksi uuden ryhmän hoitajan kanssa tässä päivänä eräänä, että musta tuntuu, että lapsemme reagoi levottomuudella, koska häntä taitaa vähän jännittää uuden ryhmän hulina ja kaikki uudet ihmiset ja puuhat. Kerroin saman kuvion toistuneen edellisessäkin ryhmässä, kun vähitellen hiljainen ja rauhallinen poika muuttui levottomaksi, vastustavaksi, itkuiseksi, haluttomaksi. Keskustelusta minulle jäi kuva, että se keskustelu ei tainnut mennä kovin hyvin. Pikemminkin vaikutti, että hoitaja närkästyi ja koki, että yritin tulla päsmäämään ja määräämään. Neuvomaan häntä työssään. Vaikka yritin tosi nätisti sanoa, että lapsen lisääntyneeseen levottomuuteen saattaa olla syynsä ja ehkäpä syy on jotain samantapaista kuin edellisen ryhmän alkuaikoina. Olisin halunnut kysyä, voisiko lapsi mennä jonnekin hiljaisempaan nurkkaan välillä itsekseen puuhailemaan, rauhoittumaan, mutta en ehtinyt kysyä, koska tunsin, miten keskustelunavaukseni sai hoitajan muuttumaan jäätäväksi ja torjuvaksi. Kun huomaan keskustelun saavan jäätävän käänteen, menen itse lukkoon. En osaa selittää. Korjata väärää suuntaa. Valita oikeita sanoja. Jähmetyn. Änkytän jotain katse maassa. Soperran tilanteen pahemmaksi.

Tuntuu pahalta, että olen niin huono ottamaan asiaa esiin oikein. Olen niin huono selittämään, mistä on kyse. En osaa kertoa, että lapsella on paha olla. Tosi paha olla. Ei silleen vähän ikävää ja kurjaa lähteä tarhaan ja tää olis niinku curling-vanhempi, joka järjestää kuun taivaalta ja huolehtii, että kaikki muutkin osallistuvat kuun noutoon, vaan sellainen vanhempi, joka jaksaa aina pikkasen yli omien voimavarojen, ettei vaivaisi muita pyytämällä mitään erikoiskohtelua lapselleen. Tällaisina iltoina, kun tekisi mieli vaan itkeä väsymyksestä. Tai kun kirjoittaa itkien sekavia soperruksia siitä, miten välillä on raskasta. Niin raskasta, että alkaa epäillä, ettei se taida olla normaaliakaan, että on näin raskasta. Lapsella saattaa olla lievä adhd ja/tai lievä asperger. Epäilen. Niin lievä, että mietin, riittääkö että pärjätään vai pitäisikö aktiivisemmin hakeutua tutkimuksiin, jotta olisi diagnoosi. Diagnoosi auttaisi siihen, että voisi kertoa, että neurologisesti poikkeavien kohdalla parasta hoitoa on se, että 50% hoidosta on ympäristön sopeuttamista lapseen ja loput 50% keskittyy siihen, että lasta sopeutetaan y,päristöön. Eikä me pyydetä tarhalta edes 50 %, me toivotaan vain pientä hiljaista nurkkaa, mihin lapsi voi vetäytyä hetkeksi yhteisleikistä omaan rauhaan touhuamaan omiaan. Olisiko pieni hiljainen nurkka 10% ympäristön myönnytystä? Sitten lapsi jaksaisi paremmin hoidossa, lähtisi sinne mieluummin eikä vastustaisi kaikkea koko ajan?

Mutta en minä tosiaan enää tiedä, mikä on normaalia. Etäisesti muistan ajan, jolloin oli rauhalliset aamut ja hyväntuuliset illat. Kaipaan niitä meidän kaikkien takia. Lapsen, pikkusiskon, miehen ja itseni takia. Olisi ihanaa päästä itse ja päästää lapsi vähän helpommalla. Onko se kohtuutonta?

Huomenna on lapsen vasu-keskustelu. Valmistauduin siihen kirjoittamalla ajatuksiani selvemmiksi edellä. Ehkäpä nyt osaan ottaa esiin oikein taitavasti ja rakentavasti, että vaikka tarhassa menee hoitajien näkökulmasta pääasiassa hyvin, niin minua epäilyttää että lapsen näkökulmasta päivät ei taida mennä ollenkaan hyvin. Se, että lapsi tulee hoitoon hyvin vastentahtoisesti ja on muuttunut ahdistuneeksi, itkuiseksi, levottomaksi ja aggressiiviseksi ja pelkästään sanan tarha ääneen sanominen saa lapsen pillastumaan, kertoo minulle, että lapsella ei voi olla hyvä olla tarhassa. Eikä se johdu siitä, että tarha olisi huono. Päinvastoin tarha on oikein hyvä. Mutta lapsi on vaan tavanomaista herkempi reagoimaan muutoksiin muuttumalla vähitellen yhä haastavammaksi.

Lumen tuoksu

Viikko sitten esikoinen totesi aamulla ulos kirmatessaan, että täällä tuoksuu lumi. Talventulo tuoksuu. Jäin haistelemaan oviaukosta ja totesin saman. Talventulo tuoksuu ilmassa. Hymysimme siinä rinnakkain minä ja minun poika. Tuli pehmoinen ja hyvä olo siitä lapsen havainnosta. Kuinka usein tuo lapsi kiinnittääkään huomiota asioihin, joihin itsekin kiinnitän huomiota.

Ihmeellinen on hajumuisti. Jo neljävuotiaalla lapsella on selkeä kuva siitä, miltä talventulo tuoksuu. Se on vahva tuoksu. Ei hupsututtavan huumaava kuten kevään tuoksu. Ei lempeän leppeä kuten kesän tuoksu. Ei hellämielisen alavireinen kuten syksyn tuoksu. Talven tuoksu on hykerryttävän kupliva tuoksu. Lupaus seikkailuista.

Pian pihaan muuttavat lumiotukset, lumilemmikit, lumimaailmat, siniset hetket ja kauniin pelottavat mörköoksat.

Surua ja lohtua

Nyt on alkanut kolmannen lääkkeen kokeilu. Jotenkin ei jaksaisi. Tekisi mieli luovuttaa, antaa periksi. Nostaa kädet ilmaan: Tällainen musta on tullut. Mennään sillä mitä on annettu.

Lueskelin tänään Loveckyn kirjaa Different minds. Siinä käydään läpi lahjakkaiden lasten aspergeria ja adhd:ta. Mulle tuli kirjasta sekä lohdullinen että surullinen olo. Eniten alkoi surettamaan, kun tunnistin niistä kuvauksista omat lapseni. Vaikka jo kauan olen tiennyt, ettei omenat ole kauas näistä puista pudonneet, niin silti sitä on halunnut ajatella, että omat lapset on vain persoonallisia, mutta eivät tarkkaavaisuushäiriöisiä.

Kirjan jälkeen pohdiskelin myös sitä, että olisinko tehnyt jotain toisin, jos olisin tiennyt ominaisuuksistani enemmän ennen ammatinvalintaa esimerkiksi. Vaikea jossitella. Ei kannata. En edes aloita.

Kirjan jälkeen huokaisin syvään. Toivottavasti osaan olla taitava äiti lapsilleni. Toivottavasti ymmärrän heitä. Toivottavasti kuulen heitä. Toivottavasti näen heidät. Nyt näen ja nyt ymmärrän. Mutta entä jos kadotan sen kyvyn? Hukkaan heidät?

No ei pidä liikaa tulevia miettiä, mutta tällaiseen murehtimiseen olen taipuvainen. Vaikka lapset vanhempiaan muistuttavat, he eivät ole vanhempansa eivätkä toista vanhempiensa historiaa. Se mun pitää muistaa.

Yhtäläisyyksistä huolimatta: Minun lapseni eivät ole minun. Minun lapseni eivät ole minä.

Niin ja se lohdullinen osuus kirjasta. Aloin vakavasti miettiä, että jos lääkkeistä ei löydy ratkaisua tarkkaavuuden säätelyn ongelmiin, niin sitten mun pitää tehdä sama kuin joskus ennenkin eli muuttaa ympäristöä ja tehdä uusia ammatillisia valintoja, jotka mahdollistavat sen, että teen enemmän sitä, missä olen luontaisesti hyvä ja yritän vähemmän sitä, mikä on mulle vaikeaa. Kun uskaltaa luopua jostain, niin aina siitä on seurannut vain hyvää.

Syömisestä ja uudesta työstä

Muistan lukeneeni, että syömishäiriöt ja neuropoikkeavuudet jossain määrin liittyvät toisiinsa. Nuorempana suhteeni syömiseen on ollut ongelmallinen. Paastosin mielelläni päivästä muutamaan, koska kunnon nälästä tuli hyvä olo. Ja se kun ylitti sen nälän kynnyksen eikä enää tuntenut nälkää, olo oli euforinen. Illan hämärtyessä ja vanhempien nukahtaessa hiivin kaapeille ja söin kaikkea mitä sain käsiini, kunnes tuntui että ratkean. Siitä toisesta ääripäästä tuli yhtä hyvä olo. Tuntui euforiselta olla niin tukahduttavan täynnä.

Jossain vaiheessa tuli itseinho. Ja kuvotus. Silloin yritin opetella oksentamaan. Onnekseni mulla ei ole herkkä oksennusrefleksi, enkä oppinut oksentamaan. Pysyin aina tuon paastoamisen ja ahmimisen aikana varsin normaalipainoisena. Söin kerralla monen päivän kalorit.

Noita syömättömyys-ahmimispuuskia tuli aaltoina. Useamman kuukauden saatoin syödä aivan normaalisti ja pum yhtäkkiä aloin taas paastota päivät ja ahmia illat. Lopulta tajusin, että mulle syömisen kontrollointi oli arjesta pakoa. Kun saatoin keskittyä vain syömiseen ja syömättömyyteen, en ajatellut muuta. Jos oli paha mieli asioista, saatoin nälkäisenä keskittyä vain elimistöni lähettämiin viesteihin ja sivuuttaa sen mikä oikeasti ahdisti elämässä. Ja lopulta ahdoin itseni niin täyteen ruokaa, että tuntui turvalliselta.

Tuon asian tajuamisesta meni useampi vuosi siihen, etten enää lääkinnyt pahaa oloani säätelemällä syömistä äärirajoilla. Vähitellen nuo kaudet lyhenivät, koska pystyin nopeammin ratkaisemaan ne syyt, jotka kauden olivat laukaisseetkin. Nykyään en enää tarvitse tuota apukeinoa arjesta selviämiseen. Mutta sen huomaan, että ahdistuminen vie ruokahalun herkästi. Erityisesti erilaiset ruoan koostumukset alkavat tehdä pahaa. (Jos vaikka muusi on liian paakkuista ja vetistä, niin se yhdistelmä on syömäkelvoton. Tao jos se on liisterimäisen paksua. Maku on kutakuinkin sama, mutta rakenteen takia en pysty nielemään.)

Uusi työ koettelee nyt kestämisen äärirajoja. Ja niinpä syömisestäkin on tullut välttämätön paha. En enää päästä itseäni paastoamaan, vaan pakotan itseni syömään säännöllisesti. Töiden jälkeen saan ruoan alas vain, jos katson samalla televisiota. Syöminen on mekaaninen suoritus, joka on vain hoidettava pois päiväjärjestyksestä.

Huomaan, että uusi työ ahdistaa niin, että multa pääsee itku iltaisin. Se on hyvä työ. ja työkaverit ovat kivoja. Työ on kaikkea sitä mitä olen aina halunnut. Tosin taas vain vuoden pätkä. Työn ainoa ongelma on, että mulle on tullut kerralla monta uutta asiaa ja lisäksi pieniä liikkuvia osia. En millään ehdi työpäivän aikana tehdä töitä, miksi teen niitä viikonloppuisin. En voi olla perheen kanssa, koska mun on ihan pakko tehdä ne työt valmiiksi. Mua ahdistaa ja itkettää, koska näin ei pitäisi olla. Näin ei saisi tehdä. En halua tehdä näin. Mutta en keksi muutakaan ratkaisua. En osaa keksiä nopeampaa tapaa hoitaa työt.

Mietin, että pitäisi jutella esimiehen kanssa ja kertoa, että mun on vaikea joskus ymmärtää, mikä on tärkeää ja mikä ei ole tärkeää. etenkin jos tulee tunne, että asiat vyöryvät päälle ja hallittavaa on liikaa, niin alan vain raatamaan sokeasti sivuille katsomatta, koska lamaannut siitä työmäärästä niin, etten keksi mitään muutakaan tapaa kuin tehdä töitä henkeni edestä.

Sisäsyntyinen masennus

Edellinen lääke sitten otti ja sotki dopamiini-serotoniini-noradrenaliini-järjestelmän niin, että kaikki oireet täsmäsi masennukseen. Siitä pitkä kirjoitustauko. Kun mitään ulkoista syytä moiseen ei ollut ja masennus alkoi käsi kädessä Stratteran enenevän puputtamisen kanssa, niin arvon neurologi tuli siihen tulokseen, että sisäsyntyinen masennus erotuksena 1990-luvun ulkosyntyiseen masennukseen. (Mikä sekään ei ole selvää, että kuinka ulkosyntyistä sekään lopulta oli...) Nyt on Strattera pois päiväjärjestyksestä. Aloitin työt lääkkeittä ja hohhoijaa. Se oli ihan kauheaa, kun sinkoilin aihepiiristä toiseen ja aloitin sata ja viimeistelin puoli asiaa. Tai sitten aamulla jokin vei aatokset ja tuumat väärälle uralle ja herra hyperfokus sai aimosaaliin muuta oheispuuhaa ansiotililleen.

Nyt sitten syödään vanhaa ja tuttua Concertaa, koska kolmen viikon lääkkeettömän töissäsekoilun jälkeen alkoi ahdistaa ja tuntua siltä, että kohta suattaapi alakaa masentammaan, jos ei ala tulosta tulla. Iltaisin on tosi hakattu fiilis, mutta sentään työpäivä menee mallikkaasti. Pääasiassa. Just nyt teettää ongelmia muuttaa laaja kokonaisuus lyhyeksi esitykseksi ja vanha tuttu 'en näe metsää puilta' problematiikka vaikeuttaa työn etenemistä. Ja kun perfektionismipelsepuubille ei tietenkään kelpaa hyvä esitys, vaan pitää olla loistokas idea ja loppuun saakka hiottu, upea toteutus, niin tässä sitä nyt kärvistellään.

Niin siitä 90-luvun masennuksesta. Taustalla vaikutti ensinnäkin lapsuuden ja nuoruuden jutut. Siihen päälle tuli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia yliopisto-opinnoissa, joiden kanssa kamppailin ja parhaani tein, mutta tunsin olevani niin vieraalta planeetalta, että vaikeudet kasaantuivat. Kun mistään ei tullut mitään eikä lapsuudenkotikaan ollut ollut perin tukeva ja kannustava, niin muahan alkoi ihan rehdisti masentaa. Jälkikäteen olen tajunnut, että lapsuudenkodin tukemattomuus johtuu pitkälti vanhempien omista vaikeuksista, miksi eivät osanneet olla muuta kuin mitä olivat. Ja yliopisto-opinnoissa ongelmat johtuivat pitkälti omista neuropoikkeavuuksista. Niin oliko se masennus sitten sisä- vai ulkosyntyistä, koska ulkoiset ongelmat syntyivät sisäisten neurotus- ja hormoonitusvirheiden takia.

Kyllähän sitä apua tuli haettua (psykologilta, opinto-ohjaajalta, kirjallisuudesta yms.) mutta kun ei tiedetty perimmäistä syitä ongelmiin, niin eihän ongelmat varsinaisesti kadonneet mihinkään. Ongelmien kanssa piti vaan oppia elämään ja porskuttamaan. Noina aikoina minusta tuli sisäinen cheerleadauksen mestari. Ja nyt noita taitoja taas totta totisesti tarvitaan. Olen keskimäärin aika puhki, koska tämä työ vie nyt kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa. Ihan vähän jopa kaduttaa, että miksi ihmeessä tähän hommaan suostuin. Hyvä palkka, kiva työ, nehän ne houkutteli mieron tielle. Kyllä sitä ihminen on hullu. :-D Ei vaan oikeasti, olisihan mun pitänyt tietää, että nyt tulee sellainen haastetason nousu, että mun pikkupää menee taatusti alkuperäiseen default-tilaan eli sätkymoodille.

Lääkekokeilu

Nyt minulle kokeillaan tarkkaavuudensäätelyhäiriöön (stimulantti, dopamiinin takaisinoton estäjä) vireystilan säätelyhäiriölääkettä (noradrenaliinin takaisinoton estäjä). Eka on tyypillisin ad/hd:n hoitoon käytetty lääke. Jälkimmäistä kai on suht menestyksekkäästi käytetty aspergereiden tarkkaavuuden- ja vireystilan säätelyn hoitoon. Se teknisistä seikoista tällä erää. Sitten sisäisiin tuntemuksiin.

Ainakin tämä on lempeämpi ja pehmeämpi lääke, jonka vaikutus on tasainen. Ei tule laaksoja ei kukkuloita eli laskuja ja lääkepiikkejä. Lääkitystä vasta nostetaan kohden optimiannosta enkä vielä osaa sanoa, onko tämä se lääke mulle. Hyötyvaikutukset ovat tähän mennessä olleet vähäisiä, mutta jotain vaikutusta sentään on. Haittavaikutukset ainakin tuntuvat selvästi lievemmiltä, mutta vielä ei voi tuuletella, koska annos on vielä kovin vähäinen ja käyttöviikkoja vasta kaksi takana. Huhut kertovat 6-8 viikon kokeilusta ja mahdollisista tuloksista vasta sitten. Kärsimättömälle ihmiselle ikuisuus. Eka lääke oli 'tänne heti kaikki nyt ihmisen' unelma, kun vaikutus oli selvä puolessa tunnissa.

Minulla on aina vaan ambivalentti suhtautuminen lääkityksen käyttöön. Jotenkin sitä haluaisi olla oma itsensä. Mutta jätänkö astmalääkkeet ottamatta, koska haluan olla oma itseni? Jättääkö diabeetikko lääkkeet ottamatta, ollakseen oma itsensä? Tai migreenikko? Eipä tietenkään. Jostain syystä aivojen kemiaan vaikuttava lääke tuntuu enemmän siltä, että nyt ronkitaan lääkkeellä mun persoonallisuutta eikä korjata aivokemioita. Mutta mikä se persoonallisuus on tässä yhteydessä?

Olin reilun kuukauden lääketauolla. Aloin unohdella asioita tuttuun tapaan. Olen lähdössä kauppaan ja etsin kangaskassia ja lompakkoa. Löydän kangaskassin, mutta olen jo unohtanut, mikä se toinen hakemani juttu on. Kirjoitan ruokalistan, muistan sen lompakon. Nousen ylös etsiäkseni, ehdin unohtaa kahden metrin päässä sen lompakon. Unohdan myös kauppalistan. Pyyhin lapsen kakkapyllyn. Muistan lompakon. Lähden etsimään lompakkoa. Mies ihmettelee mikä kestää. Unohdan etsiväni lompakkoa, kiirehdän, jotta ehdimme bussiin. Bussipysäkillä muistan, että unohdin löytää sen lompakon. Miehellä on onneksi rahaa mukana. Tämä on se ei-lääkityn minun huono puoli. Toinen on, että päässäni on raskas painontunne ja sumu heräämisestä noin puoleen päivään, jolloin alkaa tuntua ihmiseltä. Käytän tuon hyvän ajan kaiken unohtamiseen. Iltapäivällä iskee uusi sumu ja suurväsy. Siitä kun nousen alkaa uusi pirteä jakso ja saan aikaan kaikkea sattumanvaraista, mitä nyt kulloinkin mieleen juolahtaa.

Hyvä puoli minussa ei-lääkittynä on, että olen spontaanimpi ja hauskempi hulluttelija. Lapsilla on hauskaa, kun äidin kanssa kiivetään paikasta toiseen lattiaan koskematta ja keksitään tarinoita. Mikään oikea asia ei edisty, mutta elämä on mukavaa. Kunnes huomaa unohtaneensa maksaa laskut ja Lindorff lähestyy. Tulee sellainen itserankaisu-fiilis ja morkkis ja vähän masentaakin. Miksi piti koko päivä hullutella, kun olisi otsa rypyssä voinut yrittää muistaa, että mitä mun pitää muistaa hoitaa, jotta arki sujuu.

On outoa, kun on ensin tottunut pitämään omaa persoonallisuuttaan jotenkin henkimaailman juttuna; elämänkokemusten summana. Sitten alkoi huomata perinnöllisiä temperamenttipiirteitä enevissä määrin, etenkin kun esikoinen on kuin ilmetty äitinsä ihan vauvasta ja samat piirteet vain vahvistuvat iän lisääntyessä kasvatuksellisista lähestymistavoista huolimatta. Minua ei ole pahemmin kehuttu, olen perfektionisti ja ajatellut, että se vahinko on päässyt syntymään vaativien vanhempien ansiosta. Päätin moisen kierteen kitkeä ja oma lapsi on positiivisella huomiolla ja kehuilla kasvatettu, vaan jo 1-vuotiaana osoitti jälkikasvu perfektionistisia piirteitä kimmastuessaan, kun lusikan liikerata ei ollut täydellisen suora lautaselta suuhun. Jos oli suora, oli tyytyväinen, jos meni vipattaen, lensi lusikat ja lautaset huudon kera lattialle ja lohduton itku päälle.

Ja nyt siis huomaa, että se oma uniikki persoonallisuus on edellisten ympäristö- ja geenitekijöiden lisäksi mitä suurimmassa määrin myös aivokemian juttuja. Minulla on vajetta dopamiinin, serotoniinin ja/tai noradrenaliinin tuotannossa etuotsalohkon alueella. Noiden ollessa sopivasti väärässä suhteessa väärällä alueella aivoissa ja a vot: ihminen on neurologisesti taipuvaisempia perfektionismiin. Se on aivojen ominaisuus, johon toki ympäristöllä on välillinen vaikutuksensa. Jos perfektionismia ruokitaan moitteilla ja vaatimuksilla, perfektionismista voi tulla itseensä ankaruudella ja inholla suhtautuva huono isäntä. Tai sitten jos rakkaudella tuetaan ja muistutetaan lopettamisen tärkeydestä ja keskeneräisen hyväksymisestä, perfektionismista voi tulla ihmiselle hyvä renki. Näin sen näen.

Eka lääke tosiaan lisäsi dopamiinin määrää kaikkialla aivoissa. Kun etuotsalohkon toiminta saatiin kuntoon, tarkkaavuuden säätelyn kanssa ei ollut ongelmia. Mutta valitettavasti motorisila alueilla se lisädopamiini aiheuttikin motorista levottomuutta ja kehon ylikierroksille menoa, mikä aiheutti syvää fyysistä uupumusta. Kun nyt vihdoin päässä leikkas, kroppa tilttas. Tämä alkoi selvitä puolen vuoden sisään säännöllisestä lääkityksestä. Ei ole helppoa lähteä säätelemään aivokemioita kohdalleen. se on vähän silmät kiinni pimeässä ampumista parhaimmillaankin. Mutta oli mahtavaa, kun työt sujuivat ilman jatkuvaa ponnistelua ja sisäisiä kannustuspuheita. Oli niin rankkaa olla aina sisukas ja yritteliäs, kun siihen piti pyrkimällä pyrkiä. Oli villi tunne saada ajoissa aikaan vitkuttelematta kaikki se mitä pitikin ja oli mahdolllista annetussa ajassa. Aivan, lääke lisäsi myös realistista käsitystäni siitä, minkä verran on aikaa ja mitä siinä ajassa on mahdollista ehtiä. Se on kuulkaa villi tunne, kun fiksu ihminen huomaa vasta 35-vuotiaana, että siihen mennessä ei ole ollut mitään todellista ajantajua. Kaikkea se dopamiinivaje teettää.

Ja sitten pari murusta faktaa. Yksi parhaista suomenkielisistä kirjoista ad/hd:sta on Anne Lehtokosken Aikuisen ad/hd ja aivojen arvoitus. Siellä listataan, mihin mikin välittäjäaine vaikuttaa.

Dopamiini
- tarkkaavaisuus
- impulsiivisen käyttäytymisen hallinta
- liikkuminen
- rakastumisen / ihastumisen tunne
- vireystila
- motivaation ylläpito
- muisti
- adhd
- skitsofrenia
- Parkinsonin tauti

Serotoniini
- mieliala
- kylläisyyden tunne
- impulsiivisen käyttäytymisen säätely
- aggressiivisuus
- REM-unen määrä
- ahdistus/masennus
- pakko-oireet (OCD)

Noradrenaliini
- vireystila
- ahdistus
- muisti
- autonomisen hermoston valmiustila
- ruoan tuoma mielihyvä
- paniikkihäiriö

Ilman lääkettä en muista mitään enkä saa mitään aikaiseksi. Ja ahdistunutkin olen - ilman syytä? Kun ei muista mitään ja saa aikaseksi mitä sattuu, niin useimpia ihmisiä se varmasti ensin ahdistaisi ja aikaisin ahdistettuaan masentaisi. Vai mitä? Toivotaan, että pikkulisä norskussa auttaa elämän tyrskyissä. :-P

Remonttisätky

Puutalon kylpyhuoneen remontointi on ressaavaa ajateltavaa. Avaimet käteen -toimituksessakin pitää seurata, että hommat etenee oikein. Kosteuseristysten tarkistamiseen on palkattu ulkopuolinen henkilö, joka piti soittaa paikalle seinän vesieristystä tarkistamaan ja myöhemmin lattian vesieristystä. Tämän puhelun firma unohti hoitaa ja nyt sit pukkaa kaakelia jo seinään. Soitin sätkypuhelun ja asia on nyt hoidossa.

Vihaan hoitaa remonttiin liittyviä asioita, koska saan joka kerta slaagin, kun joudun miettimään asioiden oikeaa etenemistä. Lisäksi katon höyrysulku ei ainakaan Puutalon märkätilat (2003) rt-kortin mukaan näytä menevän oikein. Ja soitinpa ystävälle, joka pk-seudulla vanhojen puutalojen remppoja tekee ja tietää yhden jos toisenkin asian menetelmistä. Hän vahvisti tulkintani oikeellisuuden, mutta sanoi, että ei hän näkemättä voi sanoa, meneekö se oikein vai väärin, se höyrynsulku. Eli mie maallikko akka tätä asiaa tiedä enkä selville saa, siksi on se tarkastaja sovittu alunperinkin. No onneksi hän (tarkastaja) pääsee heti huomenna aamusta paikalle, niin pääsen tästä ressistä eroon välittömästi.

Koko remontti alkoi ihan väärällä jalalla ja typerässä aikataulussa ja olen saanut minisätkyjä tämän tästä, koska pikkuasioissa on ollut ongelmia. Ei mitään niin vakavaa, että ihan moittia pitäisi, mutta ärsyttää sellainen, että luvataan kymmenen kaunista ja tusina hyvää, että suojataan pinnat. Ja todellisuudessa jätkät painaa menemään kuraiset kumpparit nirskuen maalatuilla puulattioilla. Perskule. No mie sain sanaisen arkkuni auki ja sanoin, että mites ois tuo lattian suojaus ennen kuin yhtään enempää ravaatte siinä.

Ja remontti alkoi 2 viikkoa ennen sovittua. Marssivat sisään, repivät pöntön irti, katkaisivat vedentulon ja katosivat neljäksi päiväksi. Naurettiin ystävien kanssa, että tämä taitaa olla tyypillinen reviirin merkkaustapa näillä firmoilla, mutta ei se 4,5 tonnin laskua maksaessa paljon naurattanut, kun jätkät oli pyörremyrskyn tavoin käyneet 2 tuntia kolmeen pekkaan repimässä tavaroita irti eikä mitään muuta ollut tapahtunut. Kun alkuperäinen diili oli, että laskuja maksetaan työn edetessä aina tehdystä työstä. Kyllä mie siinä mietin, että sopparia tehdessä olisi kai pitänyt sopia jotain rajapyykkejä sille, mikä katsotaan tehdyksi työksi laskutuserää kohden.

Ja nyt alkoi yksi tyyppi vinkua, että työ ei olisi edistynyt meidän omien hommien takia. Me kun poistettiin tässä yhteydessä vanhoja eristeitä, joiden pöly pahentaa minun ja lasten astmaa. Mutta yksikään meidän tekemä homma ei ole ollut kertaakaan heidän tekemistensä tiellä, eli he ovat voineet koko ajan edetä rempan kanssa aikataulussaan. Aikataulu on onneksi alun viivytyksen jälkeen ollut ihan ripeä, mutta laskuja pukkaa yhä niin tiuhaan tahtiin, että vikasta erästä sanoin, että me ei nyt tätä makseta vielä, kun ei ole työ niin pitkälle kuitenkaan edennyt, että koko summa kannattaisi maksaa, kun kattoakaan ei ole edes aloitettu eikä tarkastajaa soitettu paikalle sovitussa vaiheessa.

Jotenkin sählän tuntuista menoa on ollut, etenkin yhdellä pomoista. Se taitaa kuulua tähän sähläsöhlä-klaaniin, niin yritän ymmärtää sitä sen koohausta ja sekoilua aikataulujen ja yksityiskohtien kanssa. Mulla on vaan sen verran aspergerin vikaa, että selvitän itse asioita sen verran, että osaan hätääntyä suunnilleen oikeassa kohdassa. varmasti ne kaiken hoitaa kuten pitääkin, mutta parempi turha hälytys kuin asioiden tarkastuttamatta jättäminen tässä kohden.

Puhe sosiaalisuuden rakentajana

Tuli vielä yksi käytännön esimerkki mieleen, missä mun sosiaalinen käsityskyky lakkaa. Kertokaa mulle, mitä tarkoittaa, kun naapurille sanotaan: Voi sua lapsetonta, kun meidän naapurissa asut, kun meidän pihasta tulee niin paljon meteliä lasten takia. Jos meteliä tulee oikeasti häiritsevissä määrin, niin ei kai kukaan vastaa tuohon, etttä joo hyvä kun otit puheeksi ja voisitteko mitenkään olla hiljempaa. Vai voiko tuohon vastata noin?

Oletan, että ainoa sopiva vastaus on jotain sisällöltään: "Noo lapset on lapsia ja ei teiltä kyllä meteliä kuulu." No miksi tuollaisia keskusteluja käydään? Onko siinä kyse toisen asemaan asettumisesta, eli että ajattelee, että ehkä lapsettomasta nuoresta miehestä pihastamme kuuluvat lasten äänet ovat häiritseviä ja kertomalla tämän harrastaa huomaavaista aseistariisuntaa vai onko se jonkinlainen epäsuora pahoittelu ja siis anteeksipyyntö?

No sitten aloin miettiä, että kyllä mie olen se meidän pihan kovaäänisin ja rasittavin silloin kun pauhaan lapsilleni. En ole ylpeä volyyminsäätelyn heikkoudestani, vaan olen kivuliaan tietoinen, että tulee pauhattua liikaakin. Ja kun kuulen jonkun melskaavan kuten itse melskaan, tajuan miten pahalta se ulkopuolisesta ja hiljaisemmasta ihmisestä varmaankin kuulostaa. Lapsettomasta puhumattakaan. No sittenhän tämän talon asukkaiden pitäisi naapureille pyydellä anteeksi mua, kun olen sellainen tukkijätkä, karkea ja sivistymätön, kovaääninen moukka. Kuvittelin tilanteen mielessäni ja se tuntui jotenkin ihan mahdottomalta ja todella koomiselta ajatukselta. "Anteeksi kun tuo talomme toinen rouva on niin kovaääninen ja karkea. On varmaan raskasta asua meidän naapurissamme."

No miksi sitten lasten elämänmenoa pyydellään anteeksi. Kun pääasiassa lapset leikkii riemuissaan ilosta pirskahdellen. Sehän on vain hauskan kuuloista. Ja hepulikohtaukset eivät kestä kauan, vaikka ne ovat sitäkin läpitunkevampia kirkumiskohtauksia, jotka päätyvät kiemurtelevan kiukkupussin sisällekantamiseen ja rauhoittamiseen. Niin miksi normaalia elämää pitää pyydellä anteeksi? Miksi elämän näkymistä ja kuulumista pitää pahoitella? Uskon, että siihen on hyvä syy, jonka kaikki muut tajuaa ihan tuosta vaan, mutta mulle tuo on ihan hebreaa. Tuollaisten keskusteluiden täytyy palvella jotain muuta tarkoitusta kuin tiedon välittämistä asianosaisten välillä.

Rakentamisvertausta käyttääkseni: Naapurin rouva on käytöstavoiltaan ja sivistystasoltaan helmipontattua panelia kun minä olen halvinta raakalautaa. Mutta ei mulle ole tullut koskaan mieleen pyytää anteeksi, että voi voi kun olen vain raakalautaa, koska musta raakalauta on ihan hyvä. Sitä tarvitaan rakentamisessa ihan yhtä paljon kuin kaunista paneliakin.

Kirjoittamattomat säännöt

Minusta tuntuu, että suurin osa törmäyksistäni ihmisten kanssa johtuu kirjoittamattomista säännöistä, joiden mukaan muut osaavat toimia mutta minä en. Ja kun tajuan kirjoittamattoman säännön, en osaa sitä purematta niellä, vaan mietin, mikä on säännön perimmäinen tarkoitus. Jos sellaisen löydän, voin säännön hyväksyä ja alkaa sitä noudattamaan. Tai alan ainakin opetella sen noudattamista.

Siisteyden reunaehdot ja raja-arvot ovat yksi näistä ongelmia tuottavista käsitteistä. On olemassa ihmisiä, jotka ovat hyvin siistejä - jopa ylettömän. (Lattiat kiiltää, pölyä ei näy missään, maton hapsut on kammattu, kaikelle on paikkansa. Järjestys on silmiinpistävää.) Sitten on normaalia siisteyttä. Sitten on mun siisteyttä, joka on jo vähän huiskin haiskin ja mullin mallin, en pidä liasta, mutta epäjärjestys ei haittaa kuin satunnaisesti. Sitten on jokin ääripää, missä epäjärjestyksen määrä ja likakerrostumat lähentelevät kaatopaikkaa, mutta käsittääkseni en ole lähelläkään tätä ääripäätä. Naapurimme kuuluu minusta normaalin siisteyden ja meidän siisteyden välimaastoon. Kuitenkin häntä usein häiritsee yhteisellä pihalla asiat, jotka minua eivät häiritse. Yritän nyt punnita, olenko minä vallaton sottapytty vai en.

Meillä on remontti käynnissä, minkä takia pihamme kieltämättä on tavanomaista epäsiistimpi: remonttimiesten tavaraa on siellä täällä odottamassa käyttöä, jätesäkeissä on roskia ja jätesäkkejä on vino kasa. Ne viedään kaatikselle remontin päätyttyä. Lisäksi lapset ovat saaneet leikkiä puukuitueristeellä, josta on levinnyt muruja parin neliön alalle. Alue näyttää samalta kuin nurmikko omenapuun kukinnan jälkeen, eli siinä on pientä valkoista täplitystä nurmen seassa. Nöyhtä tulee katoamaan seuraavan sateen yhteydessä. Se on luonnolle ja lapsille vaaraton, maatuva luonnonmateriaali. Toki näen, että onhan eriste vähän epäsiistin näköistä, mutta ei se minua tavattomasti häiritse ottaen huomioon, miten piha yleensä on siisti ja viihtyisä jäljiltämme. Minusta lasten ilo remonttileikistä voittaa hetkellisen esteettisen menetyksen. Etenkin kun kyseessä ei ole jatkuva leikki, vaan tosiaan hetken kestävä riemu pienestä eristeen ylijäämäpalasta.

Naapurimme ilmaisi, että tämä eristeleikki pitää lopettaa, koska se nöyhtä leviää kaikkialle. Me vastasimme, että antaa lasten vielä hetken iloita tästä leikistä. Huomasin, että naapurimme ei pitänyt siitä, että emme kieltäneetkään eristeleikkiä, vaikka hän ilmaisi sen epäsuotavaksi sottaisuuden takia. Nyt mietin, olenko ihan kohtuuton, että en kiellä leikkiä, joka hänestä on liian sottaavaa, mutta minusta ei vielä häiritsevän sottaavaa. Mistä minä voin tietää, olenko ylittänyt roimasti kaikki siisteyteen liittyvät raja-arvot sallimalla tämän leikin vai onko naapurin silmä nyt vähän turhan herkkä näylle? Omenapuiden kukinnan jälkeen koko piha näyttää samalta kuin tuo parin neliön alue. Omenapuun kukkien terälehdet koristavat pihan kauniiksi, koska tiedämme valkoisen nöyhtän olevan omenapuun kukan terälehtiä. Onko ero kokemuksessa vain psykologinen?

Vai katkesiko hanhen selkä juuri noista lasten aiheuttamista nöyhdistä? Remonttimiehet kun eivät ole kaikkia jälkiään siivonneet pihalla, mutta remonttimiehiksi he ovat minusta harvinaisen siistejä. Heiltä on pihaan jäänyt sahanpurua, kipsilevyn jauhoa ja pieniä palasiakin, eristenöyhtää sopivien palojen sahaamisen jäljiltä. Minusta tuo on ihan samanlaista sotkua kuin kaikilla näkemilläni työmailla. Olen parhaani mukaan enimpiä siivoillut, mutta olen ajatellut että siivoan pihan kunnolla remontin valmistumisen jälkeen, koska pientä roskaa remonttimiesten jäljiltä tulee päivittäin. On minustakin harmillista, että pihamme on tavanomaista epäsiistimpi, mutta ajattelen sen päättyvän viimeistään ensi viikolla remontin valmistuttua. Minusta tämä on vielä ihan normaalia remonttiin liittyvää ja väliaikaista epäjärjestystä, jonka siistimme ajallaan niin, että pihalla mieli ja silmä lepää. Tuo lasten eristeleikin aiheuttama sotku on hyvin vähäistä verrattuna siihen, mitä remonttimiesten jäljiltä jää, miksi minun on jotenkin vaikea eläytyä siihen, miksi juuri se leikki pitäisi kieltää. Samalla mietin, että naapurisovun kannalta kannattaisi vaan kiltisti muuttaa kurssia suullisen nootin jälkeen, vaikka ei itse ihan samaa mieltä asiasta olisikaan. Ei kaiken aina tarvitse olla loppuun asti perusteltua ja johdonmukaista.

En haluaisi olla se kauhea naapuri, joka pilaa yleisen viihtyvyyden kaikilta lähinaapureiltaan ja yritänkin miettiä, missä menee kohtuuden raja. Ehkä minun olisi pitänyt vielä enemmän siivota remonttimiesten jälkiä iltaisin töistä kotiin palattuani? Ehkä meidän olisi pitänyt vuokrata auto useammin ja viedä remonttiroskia pois pihasta nykyistä nopeammin? Ehkä minä pilaan naapurin ilon pihasta toiminnallani? Ehkä olen oikeassa, ehkä väärässä. Mutta lopulta päädyn pohdiskeluissani siihen tulokseen, että koska en osaa lukea muiden ajatuksia, minun pitää toimia vaan niin kuin pidän itse hyvänä ja järkevänä ja käytännöllisenä. Nyt on käytännöllistä, että lapset viihtyvät tarhan jälkeen ulkona eristeleikin parissa niin hyvin, että ehdin siivota sisältä remonttireiskojen työpäivän päätteeksi remonttipölyä, joka on vaikeasta astmasta kärsivien lastemme terveydelle pahasta. Minä en osaa, jaksa enkä pysty venymään täydellisyyteen, miksi teen sen mihin pystyn juuri nyt.

Joskus olen ollut kaikista kirjoittamattomista säännöistä niin sekaisin, että olen käyttänyt kaiken energian ja elämäniloni muiden miellyttämiseen ja sen miettimiseen, miten kaikilla muilla on hyvä olla. Minulla ei silloin ollut itselläni koskaan hyvä olla. Enkä kuitenkaan läheskään aina osunut hyvissä yrityksissäni oikeaan vaan menin virstan väärää. Kun lopulta masennuin ja uuvuin siihen yrittämiseen, minun oli pakko alkaa elää siten, minkä itse oikeaksi ja hyväksi katson, jotta jaksan elää ja olla jopa onnellinen. Taidan pitää siitä nytkin kiinni, mutta yritän naapurisovun takia olla vielä vähän huomaavaisempi pihan käyttäjä.

Mulla ei ole tapana sanoa itseäni häiritsevistä asioista heille, koska yleensä asiat eivät häiritse mua riittävästi, jotta kokisin tarpeelliseksi mennä aikuisia ihmisiä ojentamaan. Heidän juhlien jäljiltään pihasta on löytynyt lukuisia tupakantumppeja, joita olen keräillyt pois pienten natiaisten ulottuvilta. Ehkä minun ei olisi pitänyt siistiä pihaa vähin äänin ymmärtäen, että pikkuhiprakassa kaikki tumpit eivät osu purkkiin saati voimakkaammassa laitamyötäsessä. Olisi pitänyt närkästyneesti tehdä tiettäväksi, kuinka epämiellyttävää ja vaarallista on heitellä tumppeja pitkin pihaa. Mutta ei mulla vaan tule mieleen tuollainen asia, vaan ajattelen vilpittömästi, että sattuuhan sitä tekevälle ja he eivät varmaan ole vaan huomanneet vielä tumppeja, miksi voin ne joutessani kerätä pois häiritsemästä. Se mua ehkä tässäkin episodissa vaivaa, että naapuri herkemmin valittaa asioista kun itse vaan korjaan häiriötekijät pois päiväjärjestyksestä enkä koe tarpeelliseksi ojentaa muita. Haluaisin itseäni kohdeltavan kuten kohtelen muita. Siitä tässä kai on pohjimmiltaan kyse.

En ole katkera mutta kumminkin.

Kirjapiirin kokoontuminen

Kokoonnuimme eilen kirjapiirin kanssa meillä. (Puolisomme kutsuvat piiriä myös dokupiiriksi, koska viini virtaa näissä keskusteluissa.) Oli jälleen kerran ihan mahtava tapaaminen. Luettavana oli Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Kaksi naisista oli lukenut koko kirjan, yksi naisista oli lukenut 40 sivua, yksi oli lukenut Anna Lindhin murhaan asti, yksi oli lukenut kaksi sivua ja yksi ei ollut ehtinyt edes hankkia kirjaa. Ihan sujuvasti keskustelimme ensin kirjasta, sitten siirryimme kirjasta yleiseen keskusteluun kirjan teemojen innoittamana ja lopulta päädyimme juttelemaan omista asioistamme. Nauroimme ja itkimme. Lohdutimme ja väittelimme. Olimme samaa mieltä ja eri mieltä. Komentelimme toisiamme laskemaan rimoja. Puolustauduimme tiedostavuus-syytteitä ja hyvä-äiti-kommentteja vastaan. Yleensä ihan lopuksi puhutaan seksistä. Eilen puoliltaöin yksi kirjapiirin jäsenistä hihkaisi yllättyneen hämmästyneesti: "Emme ole tällä kertaa puhuneet ollenkaan seksistä."

On hienoa saada tavata näitä upeita naisia kirjallisuuden ja elämän merkeissä noin kerran kuussa. Yksi asia on tosin alkanut minua vaivata. Olen useimmilta heiltä pian vuoden salannut diagnoosini. Olen jo pari kuukautta miettinyt kertovani asiasta heille, mutta aina se on jäänyt. Eilen yksi ystävyksistä puhui ad/hd-oppilaastaan, joka aiheuttaa ongelmia. Siihen meinasin spontaanisti sanoa, että niin siis mullahan on ad/hd. Mutta tajusin siinä hetkessä, että juuri se ei olisi ollut se hyvä kohta avautua, mutta että hetki on hyvin lähellä. Tajusin ennen kaikkea, että olen nyt valmis kertomaan asiasta heille avoimesti. Olen yhä aikamoinen simpukka omien asioideni suhteen ja olen vain parille kaikkein lähimmistäni kertonut diagnoosistani. Heidän reaktionsa surettivat minua, koska he kielsivät asian, että juuri sinulla ei missään nimessä voi olla ad/hd. Älä viitsi hupsia. Heidän reaktionsa on osaksi saanut minut vaikenemaan asiasta laajemmin enkä ole diagnoosiani enkä lääkitystäni ottanut heidän kanssaan puheeksi vaikka muuten elämästäni avoimesti kerronkin. Hekään eivät ole kyselleet minulta mitään. Mietin, ovatko unohtaneet vai eivätkö kehtaa kysyä? Jotenkin loukkaa, että yksi hyvin iso mullistus elämässäni on heistä sula mahdottomuus. Mutta olen myös alkanut yhä paremmin ymmärtää, miksi heidän on vaikea yhdistää minua ja ad/hd:ta.

Ensinnäkin tällainen simpukka kun olen, en kuitenkaan tule kertoneeksi kaikista ongelmistani heille. Yleensä kerron ongelmistani vasta kun olen ratkaissut sen tai keksiytynyt kouppaus- ja kompensaatiokeinon. Jos kerron ongelmasta kun tilanne on päällä, kerron siitä hauskana tarinana. Minä kun tuppaan näkemään synkimmälläkin hetkellä kuitenkin asioiden hauskankin puolen, niin minusta ei aina huomaa, kuinka pahana olen. Toiseksi tämä on niin näkymätön vamma. Tästä on minulle eniten ongelmia arjen ja työn hallinnassa, itsekseni puuhaillessa. Suurimmat vaikeudet minulla on aloittamisen vaikeudessa, muistamisessa ja muistiinpalauttamisessa. Minä niiden kanssa kamppailen ja kehittelen muistia tukevia järjestelmiä. Ei se jatkuva taisto itseäni vastaan näy päälle päin eikä etenkään silloin kun nautin ystävieni seurasta.

Mutta en minä ystäviäni syytä tästä salailusta. Lähimmille ystävilleni kerroin asian niin tuoreeltaan, etten ollut itsekään sopeutunut täysin koko ajatukseen. Siinä vaiheessa olisin kaivannut kuuntelijaa ja tukea enkä ollut kypsä kuulemaan epäilyjä enkä jaksanut vakuuttaa vaivoistani. Sulkeuduin kuin simpukka itsekseni miettimään ja hiomaan tätä hiertävää kirjainyhdistelmää. Ja nyt olen valmis tämän helmen esittelemään, kun olen jälleen kerran ratkonut ongelmiani itsekseni. En minä varmaan koskaan osaa jakaa sisintäni muiden kanssa silloin kun tilanne on päällä, vaan minä käyn asiat läpi itsekseni, kunnes pääsen selville asioiden perimmäisestä luonteesta ja sopeudun uuteen tilanteeseen.

Ilonpilaaja

Opin, että ad/hd kannattaa ulkoistaa ja nimetä. Minun ad/hd:ni kulkee nimellä Ilonpilaaja. Ilonpilaaja on luonteeltaan sellainen, että hän keksii hauskoja ideoita, joiden toteuttamisesta hän jälkikäteen soimaa ja tekee ison numeron.

Tämän viikon alussa Ilonpilaaja sitten yrittikin temppuilla oikein kunnolla. Nyt on kiireisimmät työviikot taas meneillään. Hommia on yötä myöten. Ja juuri silloin kun työtä on eniten, Ilonpilaaja ilmestyy paikalle. Hän ehdottaa, että ehkäpä haluat tarkistaa pari nettisivustoa saadaksesi vähän virtaa ja iloa työn aloittamiseen. Sitten Ilonpilaaja kuiskuttaa, että vielä vähän voit katsella. Ja yhtäkkiä on hirveä kiire tehdä jutut ajoissa. Kun teen juttuja hikihatussa kelloon vilkuillen Ilonpilaaja muistuttaa olemassaolostaan."Mitäs luit sen ja sen blogia." "Oliko sun sen jälkeen pakko kirjoittaa lohduttava sähköposti sille ja sille." "Ei ehkä ollut paras hetki tarkistaa, saako japaninruusukvitteniä jostain tällä hetkellä." Yritän puolustautua, että mua ahdisti se työnpaljous ihan hirveästi ja tulin sen verran reippaamalle mielelle, että nyt tää työ sujuu kuin tanssi." Ilonpilaaja narisee, että kyllä se työ olisi kuule alkanut sujua ihan vaan aloittamalla. Jos olisit valinnut toisin, olisit voinut tähänkin asiaan käyttää 3 tuntia enemmän ja se olisi siis kolme kertaa parempikin. Mutta kun tästä tuli ihan hyvä näinkin, vikisen. Ja olen sitä paitsi jo puolen vuoden ajan ollut ihan esimerkillinen työntekijä. Tällainen repsahdus sijaistoimintoihin on iskenyt vain kahden käsin sormilla laskettavina päivinä tämän vuoden puolella. Aiemmin mun elämä oli tätä, että stimutin stimuttamistani aivojani, että pääsen hommiin kiinni ja tein kaiken aina pienen aikapaineen alla, koska en vain saanut aloitettua. Ja voin pahoin. Vihasin itseäni ison osan ajasta. Ja nyt olen vain kaikkein kiireisimpinä tahi hiljaisimpina aikoina solahtanut näihin pahoihin tapoihin viivytellä ja vitkuttaa. Minusta minä olen ollut oikein hyvä työntekijä muuten. Olin lopultas ihan puhki puolustellessa itseäni itselleni. Onneksi tällä kertaa sain vakuutettua itseni, etten ole paha enkä syntinen. Olen inhimillinen ihminen, joka on onnistunut parantamaan tapojaan hurjan paljon. Eikä mitään vahinkoa tullut kellekään tämän kertaisesta laiskottelusta tahi joutilaisuudesta.

Sen olen selkeimmin kesäkuun 2008 jälkeen itsestäni oppinut, että minulle on vaikeinta, jos on liikaa tai ihan liian vähän tekemistä. Minulla menee pasmat molemmissa tapauksissa sekaisin ja alan käyttää aikaani epäoleellisuuksiin. Senkin olen oppinut, että saan työt tehtyä parhaiten lähellä dedistä, mutta liian lähellä menee sähläämiseksi. Omat hommat pitää yrittää ajoittaa koko ajan niin, että dedis on lähellä, muttei läähätä niskaan. Ja on hyvä, että tekemistä on sopivasti, mutta liian monta hommaa yhdelle työpäivälle lamaannuttaa. Joskus joutuu tekemään kolmekin hommaa yhtäaikaa, mutta hommiin pitää tarttua sillä mielellä, että teen vain tämän yhden. Ja kun sen on tehnyt, sitten tartun seuraavaan ja ajattelen, että teen vain tämän yhden. Lopulta olen tehnyt kaikki kolme asiaa. Hassua on, että jos päätän aloittaessani, että tänään teen nämä kolme asiaa, en saa millään aloitettua ensimmäistäkään ja senkin tekeminen jää viime tippaan. Minun pitää vilpittömästi ajatella, että oikeasti teen vain tämän yhden, enempää en itseltäni vaadi. Ja juuri silloin saan ne muutkin tehtyä. Mieli ja kieli ovat kummalliset kaverit.

Älä ajattele palloa. Älä ajattele palloa.
Mitä ajattelet nyt?
Ai palloa?
Niinpä.

Laihdutuskuurilla.
Päätän olla syömättä suklaata.
Päätän olla tiukasti syömättä suklaata.
Minähän en varmasti syö suklaata.
Miten laihduttaminen onkaan ikävää ja tylsää.
Mun ei ole koskaan tehnyt yhtä paljon mieli suklaata.
Taidanpa hakea kaupasta lastin suklaata.
Miksi olen niin heikko?

Isä huudahtaa äidille, nosta se vesilasi pois sohvalta tai lapsi heittää sen lattialle.
Mitä tekee siihen asti lasia rauhallisesti tutkinut lapsi?
Heittää sen lattialle.
Isä neuvoi.

Matti Alpola sanoo, että mielikuvien ja tahdon pitää kulkea samaan suuntaan. Se on hyvin sanottu.

Kieltolause synnyttää vain mielikuvan, muttei negaatiota. Kielto ei sisällä vaihtoehtoa. Lastenkasvatus helpottuu, kun muuttaa älä-kielen tee-kieleksi. Puhu hiljaisemmalla äänellä. Kuinka hiljaa osaat puhua. Pysähdy ennen risteystä. Kävele rauhallisemmin. Paini hellästi siskon kanssa.

Eilen lapsi halusi lisää tarroja. Ensimmäinen reaktio oli, että nyt ei enää leikitä tarroilla, koska on nukkumaanmeno aika. Lapsi halusi kiivaasti lisää tarroja just nyt. Lupasin, että huomenna saa taas lisää tarroja. Lapsi ilahtui, toivotti hyvät yöt ja meni sänkyynsä nukkumaan. Alkava kriisi kääntyikin voitoksi. Niin helppoa se on. Useinmiten.

Sanat on sarvipäitä.
Lauhkeitakin.

Lasten suusta

Esikoisella on allergioiden takia kapeahko ruokavalio. Hän rakastaa syömistä ja ruokaa yli kaiken. Hän on oikea herkuttelija. Eräänä viikonloppuna lapset lähtivät matkalle isänsä kanssa, ja mukaan oli luonnollisesti pakattu lasten suurta herkkua - Jokihaaran riisiperunarieskaa sekä kandisokeria. Rieska on rotaatiossa kerran viikossa ja joskus erikoispäivinä annamme sitä kaksi kertaa viikossa. Matkat ovat tällaisia erikoistapahtumia. No esikoinen tietty aloitti heti pakkaamisen jälkeen kinuta eväitä, vaikka seuraavaan ateriaan oli vielä kolme tuntia. Lapselle kärsivällisesti selitettiin, että vasta lounaaksi nämä eväät syödään. Lopulta lapsi lopetti jankuttamisen. Kun astuimme ovesta ulos, hän sanoi uhrautuvalla äänellä: "Voin kyllä kävellä osan matkaa asemalle, mutta saa nähdä pystynkö edes kävelemään suoraan, kun on niin kova nälkä jo."

Eilen painimme ja rymysimme lasten kanssa. Esikoinen tykkäsi hurjista heitoista ja kieputuksista sängylle. Keksin alkaa leikkiä samalla kuiskausleikkiä. Pyysin, että esikoinen kuiskaa minulle jotain kaunista, niin teen sen parhaan heiton. Esikoinen kuiskasi: "Kohta minä saan ruokaa." Vitsit me repeilimme miehemme kanssa. Kaunein asia maailmassa on saada ruokaa. No niinhän se onkin. Yritimme houkutella esikoista, että hän kuiskaisi jotain, joka voisi olla äidistä kauneinta maailmassa, mutta esikoinen ei keksinyt muuta, koska kyllähän nyt ruoan saamisen täytyy kaikista ihmisistä olla kauneinta maailmassa.

Kääntöpuoli tässä kaikessa on se, että tuo ruoka-asia aiheuttaa myös paljon surua lapsissa. Esikoisen ruokavalio on sen verran kapea, että hänellä on koko ajan vähän nälkä. Allergiat olivat 2,5-vuotiaaksi todella vaikeat, eikä lapselle millään löytynyt sopivia ruokia. Lopulta pelastukseksi on osoittautunut rotaatio, jossa samaa ruokaa annetaan vain kerran viikossa kohtalaisen kokoisia annoksia kerrallaan ja ruokavalio on saatu nostettua jo kymmeneen sopivaan ruoka-aineeseen puolessatoista vuodessa, kun ensimmäisten 2,5 vuoden aikana sopivia oli löytynyt vain yksi ainoa erikoiskorvikkeen lisäksi. Yhä lapsi saa tätä vauvoille tarkoitettua erikoiskorviketta, joka takaa energian ja ravinteiden saannin. Se ei vain pidä oikein nälkää poissa, vaikka energiamäärät ovat riittävät, koska neste imeytyy niin nopeasti. Vaikka lapsi suhtautuukin ruokavalioonsa hyvin, on välillä raastavaa kuunnella lapsen valitusta nälästä. Tänä keväänä on onneksi tapahtunut selvä käänne parempaan ja olemme voineet kasvattaa päivittäisiä annoskokoja ja uusia ruokia tuntuu tulevan koko ajan lisää. Noiden kymmenen sopivan lisäksi kokeilussa on lisäksi 4 eri ruoka-ainetta, ja kokeilut näyttävät etenevän lupaavasti. Kevään aikana on tullut vain muutamasta kokeilusta pahoja oireita ja useampi kokeilu on mennyt joko oireitta tai vain vähäisin oirein. Alan jo haaveilla siitä tilanteesta, että lapsi saisi joka päivä jotain tuhtia syötävää, joka pitää nälän pois. Ja ehkäpä tuosta erikoiskorvikkeestakin päästään vihdoin eroon tämän vuoden aikana! No tähän liittyen lasten kanssa on eräänkin kerran keskusteltu siitä, miten joillekin ihmisille käy kaikki ruoat (kuten isä), joillekin useimmat ruoat (kuten äiti) ja joillekin ei vielä niin monet ruoat (kuten lapset), mutta että jonain päivänä heille käy varmasti monet ruoat, ehkä jopa kaikki. Lapset ovat olleet aika mietteliäitä aina näiden keskustelujen jälkeen. Lopulta esikoinen keksi: "Meille ei ehkä sovi kaikki ruuat, mutta onneksi meille sopii kaikki lelut." Kuopus alkaa kans hihkua: "Joo meille sopii kaikki lelut, kaikki lelut, ihan kaikki lelut." Parempaa selitystä en olisi voinut itse keksiä ikinä.

Yksi suma takana, toinen suma vielä edessä

Nyt vähän paineet helpottaa, koska seminaari tehty, dedis tehty ja paperi tehty. Ensimmäinen paperi on myös mennyt läpi workshoppiin. Olen tohkeissani totta tosiaan. Kolme ihmistä on antanut siitä review-palautteen. Ne olivat rohkaisevia ja asiallisen kriittisiä. Palautetta parhaasta päästä siis. Yksi kriitikko oli oikeinkin ankara, mutta iso osa hänen kommenteistaan oli samat, mitkä olisin itsekin kriitikkona antanut. Perusteellinen palaute on lahja. Perusteellinen palaute on sen merkki, että työ on luettu tarkasti. Seuraavaksi pitääkin alkaa tänään katsoa oma osuuteni palautteissa ehdotettuja korjauksia siihen paperiin.

Semis meni ihan hyvin. Paikalla oli hävyttömän vähän ihmisiä, loman tulo verotti. Mutta ei se mitään, olin aika rento aiheeni esittelijä, koska en mennyt lukkoon pienen yleisöni edessä. Hyvä aloitus siis. Ja seminaarissa oli hyvää keskustelua teoreettisista näkökulmista, mikä ilahdutti kovasti. Joskus vähemmän on enemmän.

Mitäs vielä. Workshop-paperin korjausten jälkeen pitää alkaa purkamaan loppukevään työkiireitä. Sekin savotta alkaa olla ihan loppumetreillä jo. Uskomattoman nopea vuosi takana. Ja uusikin työ on jo syksyksi tiedossa. Kotikaupungista tällä kertaa, mikä on ihan huippua! Joka päivä 3 tuntia lyhyempi päivä, kun junatyömatka jää pois. Ja jihuu, ehdin viedä ja hakea lapset vuorotellen miehen kanssa tarhaankin, mikä on huippua. Tarhamatkat ovat hyvien juttujen aikaa, ja olen menettänyt ihan liian monta rupattelutuokiota junassa istumiseen. Esikoinen on parhaassa rupatteluiässä nimittäin.

Tulisi jo kevät!

Kaipaan kevättä sen verran, että katselin viime keväisiä kuvia tulppaaneista. Aukeaisi jo maa ja tuoksuisi multa!

Aloitin viime vuonna tallentamaan pihapiirimme kasvillisuutta. Kukkapäiväkirjan tarkoitus on pitää joku roti tässä kukkien istuttelussa. No kuukauden muistin projektini ja sitten unohdin koko asian. Hih, ihan kuin näin olisi käynyt ennenkin. Aloitan kaikenlaista, mutten jaksa / muista viedä sen pitemmälle. Kukkapäivyri olisi sikäli hyvä, että sitten muistaisin, mitä minnekin olen tullut laittaneeksi. Mie kun istuttelen yhtä vimmaisesti kuin orava säilöö talven varalle. Ja yleensä en muista, mitä minnekin olen mennyt laittamaan, niin meillä on vähintäänkin kiinnostavia yllätyksiä siellä sun täällä kukkapenkeissä. Haaveena olisi jonkinlainen väri- ja kokokoordinaatio. Mutta toistaiseksi pihan teema on pikemmin, antaa kaikkien kukkien kukkia missä sattuu.

Olen muuten ollut ahkera, ahkera kirjoittaja. Ja olen jopa tyytyväinen tuotokseeni. Se riittäköön tästä. Tai siitä.

Ihana kamala tiede

Olen onnistunut jotenkin sotkemaan itseni moneen juttuun ja hommaan mukaan. Huomaankin, että päässä alkaa oudosti olla liikaa liikennettä ja aatoksia, mikä lamaannuttaa kyvyttömyyteen tehdä mitään.

Lainasin yölainana tämäkän kirjan kognitiivisesta kieliopista. Se pitäisi kahlata jollain tekniikalla maanantaiaamuun, jotta osaisi päättää seisoisinko tässä tieteellisessä joukossa vai en. Minulla kun on tietoteoreettinen sitoutumiskammo - vaikea sellainen. Mistä minä tiedän, onko meillä alkuihastuksen jälkeen sittenkään mitään yhteistä. Ihastun nopeasti ja raskaasti, mutta yhtä pian alan huomata vikoja ja virheitä. Lisäksi petän sumeilematta jokaista teoriaa minkä tahansa teorian kanssa pian alkututtavuuden jälkeen. Ainoa uskollinen rakkauteni on aineistoni ja tapani nähdä se, ja kaikki muut saavat palvella meitä. Mutta kun se ei ehkä ole se tavallinen tapa tehdä tiedettä, niin mun pitäisi edes jollain tasolla esittää, minkä tieteenalan paradigmaan minut voisi katsoa kuuluvaksi. Minun on helpompi sanoa, mitä en ainakaan ole, mutta mennä nyt sanomaan, että tutkimukseni edustaa sitä ja sitä tieteenalaa, siinä kohden alan kakistella. Tieteen pitää olla täsmällistä. Ja täsmällisesti voin sanoa vain, että tutkimukseni on ehdottoman aineistolähtöistä ja annan aineiston puhutella minua kaikin mahdollisin tavoin. Tutkimusotteessa puolestaan on viitteitä keskustelunanalyysiin, kognitiiviseen kielitieteeseen, semiotiikkaan, viittomakieliin, sosiaalisiin suhteisiin, mutta mitään en käytä työssäni samalla pieteetillä, millä teen kaiken muun elämässäni. Tarkastelen yhtä ilmiötä ja haluan kertoa siitä kaiken, ihan kaiken, mitä ikinä keksinkin hoksata.

Pieteetistä. Muutenhan teen kaiken pieteetillä ja uskollisuudella. Otan selvää, miten ikkunanpokat perinteisin tavoin puhdistetaan ja maalataan. Tutustun kaikkeen aiheesta ja päätän, mikä on minusta paras tapa just meidän ikkunoille. Ja sitten pitäydyn siinä unohtaen onnellisesti vaihtoehtoiset tavat. Puolisoni kanssa avioituessani tiesin ja päätin, että tässä se on. Kiikkustuolimieheni. Jos se minusta on kiinni, niin narisutamme kilpaa kiikkustuoleja lautalattiaisessa tuvassa. Lastenkasvatus, selvitin sen mikä inhimillisesti on selvitettävissä. Päätin vanhemmuuteni ideaalin ja sitä kohden tähtään. (Lyhyesti se periaate on, että rajat ja rakkaus ne lapsen tolkuissaan pitää ja lisäksi pitää muistaa koko ajan nähdä lapsi yksilönä, mutta välillä äiti on vähän väsynyt ja silloin äiti ottaa omaa aikaa, jotta äiti olisi taas rajat ja rakkaus ja sisäinen silmä kirkas.) Miksi minä en voi vaan valita tieteellistä parempaa puoliskoani ja pitää siitä kiinni? Olenko kuluttanut kaiken sitoutumisen ja johdonmukaisuuden tähän arkiseen elämääni vai mistä tässä on kyse?

Lisäksi maanantaina on dedis. Saan erään koulutuksen päätökseen sen lopputehtävän myötä. Olen raamit hahmotellut, mutta kirjoittaa en ole ehtinyt. Lisäksi olen lupautunut pitämään tässä hötäkässä jatkoseminaarissa esitelmän tutkimukseni aineistosta, menetelmästä ja nimikointiohjelmasta. Edessä on kriittisin yleisöni, eli pari tukijaa sekä liuta entisiä vihollisia. (Ehkä nykyisiäkin?) En ollut erityisen suosittu opinahjossani opettajien keskuudessa. Kurssipalautteeni olivat laatua "olet liian originelli", "olet liian rohkea", olet liian reipashenkinen väitteissäsi", "kirjoitat niin huonosti, ettei tästä ikinä tule mitään, oletko harkinnut kaunokirjailijan uraa tieteen sijaan" ja mitä näitä nyt oli.

Olin ollut siis siinä välissä pari kolme vuotta työmaailmassa, koska siitä gradun teosta ei siinä vanhassa ilmapiirissä tullut yhtään mitään. Kun laitokselle ilmestyi tämä uusi, minulle tuntematon professori, lähetin hänelle kokeeksi tuotokseni ja _vihdoinkin oi vihdoinkin_ löysin ihmisen, joka alkoi mentaaliottelemaan kanssani, ja työnsi minua eteenpäin kirkkaan argumentaation vaikealla tiellä. Hän ei välittänyt liiasta rohkeudesta eikä originelliudesta, vaan hän vain sanoi, että anna palaa, mutta perustele lisää, lisää, lisää. Ja minä tyttö perustelin otsani hiessä.

No edelliset asiat ovat jo menneitä, jotka kai sit kuitenkin nykyisyyteen vaikuttaa, kun taas aihetta jauhan. Minua pelottaa niin hemmetisti mennä sinne seminaariin. Minua ahdistaa kohdata ne ilmeet ja katseet, jotka kertovat omaa kieltään. Joo joo olet se kumma tyttö, joka keräsi ykkösiä ja piti meteliä opiskelijoiden oikeuksista ja pyysi paskoista suorituksistaan palautetta henkilökohtaisesti vastaanotoilla, mitä se sellainen käytös oikein oli.

Minut on lytätty niin monta kertaa, että on omanlaisensa ihme, miten sinnikäs rebound mulla on. Mitä kovemmin mua painetaan alas, sitä korkeammalle lopulta pomppaan. Minusta olisi mukavampaa kuitenkin olla leppoisasti ja vääjämättä vierivä, vähän sammaloitunut kivi kuin kireänä ja terävänä pomppiva vieteri. Kunhan uskallan sen seminaarin kohdata, niin ehkä voin esitykselläni osoittaa, että kyllä, olen kuin olenkin vakavasti otettava tieteentekijä. Minä ehkä lähestyn asioista perse edellä puuhun ja teen kaiken aluksi holtittomasti ja kaahaten, mutta lopulta sidon kaiken yhteen kauniisti ja järkevästi. Sellainen minä olen ja antakaa kaikki minun olla sellainen, kuten oma ohjaajanikin antaa. Näin minä huudan sisälläni aina kohdatessani menneisyyden torppaajat ja toivon, että he lukisivat sen silmistäni, että olen kömpelö ulosanniltani, töksähtelevä intonaatioltani, mutta minulla ei ole mitään teitä vastaan, minä teen vain asioita toisin, koska muutoin en osaa. On totta, että en osaa olla kuten ne muut opiskelijat. Minä vain en osaa olla muuta kuin tällainen kaahari - vähän retee ja rohkee, mutta silti perusteellinen.

Lopuksi

Minua mietityttää tänään erityisesti, onko kieli lähtökohtaisesti metaforista vai analogista. Kun puhun itsestäni ja tieteestä suhteena, puhunko vertauskuvallisesti vai analogisesti? Rakastan analogioita ja aina jos minulla on tilaisuus, otan ja piirrän graafisen kuvan tilanteesta, koska näen monet abstraktiot kuvina. Mikä minä silloin olen? Ihmisenä ja tieteilijänä. (Ehkä lehmä? Nehän ajattelevat kaiketi kuvin...)

Kaikki sairaana osa 2

Lisää tauteja. Aina vain lisää tauteja. Menee hermo tavallista arkea odotellessa.

Viime viikolla oli hyviä keskusteluja eleistä taholla jos toisellakin. Sain kuningasidean jos toisenkin. Kunhan ehdin istua alas muokkaamaan muutaman pikkujutun (työlään sellaisen, keitos sisältää tietotekniikkaa ja huonomuistisia, kiukkuisia humanisteja), niin olen mielestäni valmis tarttumaan aineiston systemaattiseen analyysiin. Isoimmat alustavat kysymykset on kuin onkin ratkaistu (p.o. kypsytetty: ratkaisu on ollut tiedossa jo vuoden, mutta joskus pitää tuumata tarkasti asiaa eri kanteilta) tässä työn ohessa kaahaten. Harmittaa vietävästi, että enempää ei ehdi millään paneutua, silkkaa kaahaamista koko ajan. Olenkin päättänyt varoa saamasta / ottamasta vastaan opetustöitä ensi syksyksi. On aika päästä tutkimaan kaikessa rauhassa.

Kaikki sairaana

Oma tauti ei ole puolessatoista viikossa talttunut ollenkaan, eikä antibiooteistakaan ole apua. Lapset potevat jo toista tai kolmatta jälkitautia. Esikoinen aloitti sairastelun ekana kolme viikkoa sitten ja tänään pitää mennä taas lääkäriin uuden jälkitaudin takia. Alan olla pisteessä itkupotkuraivari-lohduton surkimus. Tuo jälkimmäinen tila on huolestuttavampi, koska sitten on jo tosi huonosti asiat.

Niin paljon pitäisi ehtiä tehdä, ihan ensiksi mun pitäisi saada levätä ja parantua. Olin periodin viimeisen viikon hyvin sairaana töissä ja jos en tän viikon aikana ehdi parantua, ensi viikosta tulee infernaalinen. Meidän talossa pitäisi tehdä pientä remonttia kellarissa, koska lasten ja minun astmat ovat olleet jo pitempään pahenemisvaiheessa, koska eristeet ovat pölyävää pellavarivettä. Vaihdetaan se puukuidusta tehtyyn eristeeseen, joka on yhtenäinen, pölymätön matto. Mieheni pitäisi saada väitöskirja loppuun, jotta hänkin saisi rahaa jostakin. Hän on ollut tuloton marraskuun alusta asti ja se alkaa näkyä kipeästi taloustilanteessa. Mieheni on ihmeellisessä apatian tilassa ja makaa vain sängyssä koko ajan, mikä saa mut raivon partaalle, koska en itse jaksaisi enää mitään. Hän ei tee sovittua remonttia, hän ei tee väitöskirjaa, hän ei katso lasten perään, hän vain makaa.

Minun pitäisi tehdä esittely jatkoseminaariin täksi kevääksi, se oli yksi tämän viikon erittäin tärkeistä hoidettavista asioista. Sen eteen en ole ehtinyt tehdä yhtään mitään, mikä itkettää ja kiukuttaa eniten. Olen odottanut, että lapset paranisivat, jotta heidät voi viedä hoitoon, jotta minä voisin maata yhden päivän vain sängyssä lepäämässä, jotta jaksaisin tehdä töitä. Nyt tuo unelma karkasi viime yönä viiltävään itkuun, kun esikoiselle pamahti korvatulehdus.

Olen kai kertonut, miten rakastan yksinkertaista elämää ja vihaan monimutkaista elämää. Nyt elämä on ihan liian monimutkaista. Ihan liian epäennustettavaa. Ihan liian sekavaa. ihan liian vaativaa. Samaan aikaan pitäisi elää tätä elämää ja suunnitella eteenpäin tulevaa elämää, pedata tulevaa elämää. Joka kevät pätkätyöläisellä on tämä sama haaste ja stressi miettiä, mitä teen ensi syksystä alkaen. Minun piti hakea yhtä työpaikkaakin, jonka haku päättyy maaliskuun puolivälissä. sekin piti tehdä tällä viikolla. Näillä näkymin sen työn hakeminen saa jäädä, koska en vain kerta kaikkiaan jaksa tätä moneen suuntaan repeämistä. En jaksa sitä terveenäkään, miten voisin jaksaa sitä nyt, kun kaikki ovat sairaana yhtäaikaa viikko tolkulla.

Stilli aatoksistani

Olen kirjoittanut englanniksi paperia eräästä tarkasti rajatusta ei-kielellisestä piirteestä. Eilen viilasin puolet tekstiosuudestani, tänään pitää viilata toinen puoli. Eihän se häävi esitys vielä ole, mutta tämä on vasta ehdotus paperiksi. Jos tämä hyväksytään, edessä on tarkempi hinkkauskierros. Olen ollut hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa työskentelyn osalta. Toisaalta nautin, toisaalta voin pahoin. Joudun vetämään mutkia suoraksi, mikä on hyvä asia sinällään, mutta aiheuttaa minussa eksistentiaalisia kriisejä.

Pitäisi varmaan oppia rajaamaan vielä paremmin. Jotta voisin käsitellä jotain aihetta haluamassani tarkkuudessa viiden sivun puitteissa, kysymyksenasettelun pitää olla erittäin tarkka. Ja itse asiassa kysymyksen asettelu onkin tarkka, mutta minulla on karannut mopo käsittelyssä. Kunhan tämä puolikas on viilattu, täytyy tehdä yksi kierros menetelmällä 'Kill your darlings', jolloin ajatus- ja idearyteikköä saadaan karsittua.

Alan kallistua enenevissä määrin oraalisesti suoritetun väitöskirjan puolelle, koska kirjoittaminen on anaalista. Idean istutti samasta ongelmasta kärsivä ystäväiseni minuun. Osaan puhua, kertoa, esitellä ja vakuuttaa yleisöni tiedoillani ja analyyseilläni, mutta kirjoittaessani en osaa puristaa ajatuksiani lineaariseen, kaksiulotteiseen asuun. Tai ehkäpä sitä voisi alkaa suunnitella blogiväitöstä, jossa voi tehdä kerroksittaisen väitöskirjan linkkien avulla?

Aiheen vaihto lennossa. Eilen juttelimme miehen kanssa hartaasti aiheesta 'Minä ja opettaminen'. Olen kärsinyt esikoulusta alkaen fyysisesti tilanteista, joissa on enemmän kuin 3 ihmistä yhtä aikaa koolla eikä tämä piirre ole 30:ssä vuodessa muuttunut miksikään. Alan olla kolmen periodin jälkeen tyhjiin imetty ja lasken päiviä siihen, että neljäs periodi on pulkassa ja jäljellä on enää paperityöt ja sitten pääsen palautumaan ansaitulle pitkälle kesälomalle. On selvää, että tässä työssä en koe henkisesti kukoistavani, on todellakin korkea aika tehdä päätelmiä tästä asiasta.

Tutkin ja selvitän asioita mielelläni, mutta inhoan ajatuksen saattamista paperisiksi tuloksiksi. Suunnittelen mielelläni hyvää opetusta ja linjakasta arviointia sekä kehittelen uusia lähestymistapoja asioihin, mutta väsyn kohtuuttomasti siihen jatkuvaan valmiustilaan, minkä sosiaaliset kontaktit (opiskelijat) minussa synnyttävät. Olen tukkeutuneessa uraputkessa.

Turvallisuushakuinen puoleni pitää säännöllisistä tuloista. Onnellisuushakuinen puoleni kaipaa työtä, missä en joutuisi kouppaamaan niin paljon omien defisittieni takia. Olen edelleen hakemassa opiskelemaan puheterapeutiksi ja haluaisin erikoistua erityisesti autisminkirjon häiriöiden aiheuttamiin ongelmiin järjestyksessä asperger, ad/hd ja autismi. Kahdesta ensi mainitusta kun löytyy kokemusta ihan omasta takaa.

Luin Iris Johanssonin kirjan 'Toinen maailma jonka tunnen'. Vaikka en ole koskaan ollut samalla tavoin autistinen, niin hänen tapansa havainnoida ja ymmärtää ihmisten vuorovaikutusta ei ollut vieras minulle. Oli jopa hämmentävää, kuinka monessa kohden pystyin samaistumaan autistisen ihmisen elämäkertaan omakohtaisesti, vaikka itselläni ensisijainen ongelma nyt aikuisena on tarkkaavuudensäätelyssä . Lapsena olin tosin selkeästi asperger-piirteinen, mutta näkyvin aspergerpiirteeni (sosiaalinen vetäytyminen) alkoi helpottaa 20-25-vuotiaana. (Näkyvyys alkoi helpottaa, kokemus ei niinkään.)

Oma muistikuvani itsestäni siis on sellainen, että mahdollisesti olisin ollut lapsena varsin selväkin asperger, jos silloin moisia olisi diagnosoitu. Minua pidettiin hiljaisena, hajamielisenä proffana, joka on epäsosiaalinen ja kömpelö ja hassu yhdistelmä terävyyttä ja yksinkertaisuutta, lempeyttä ja tunteettomuutta. Tiesin kaikenlaista, mutten ymmärtänyt vitsailua enkä metaforia vielä lukiossakaan. Pelastin hämähäkkejä ja muurahaisia aikuisten murhanhimolta, ja koin fyysisenä kipuna, jos kuulin muurahaisen rusahtavan aikuisen kengän kannan alla, mutten itkenyt enkä osoittanut tunteita ihmisille. Paijasin koiria antaumuksella, mutten halunnut aikuisten syliin ja inhosin päänsilittämistä ja kaikkea koskettamista. Papatin kotona tauotta, koulussa en avannut suuta koko päivänä muutamaan vuoteen.

Palatakseni siihen mistä aloitin. Paperissani käsittelen hyvin yksinkertaista ilmiötä. Ihmiset tekevät keskustellessaan välillä eleen, jossa etusormi on ojennettuna (muut sormet nyrkissä). He eivät näytä tällä eleellä mitään konkreettista tarkoitetta ympäristöstään vaan he osoittavat sillä puheestaan tärkeän sanan. Yhden tällaisen eleen analysointi vaatii viiden erilaisen kontekstin huomioimisen. Kaikki nämä viisi kontekstia vaikuttavat siihen, miten eleen käsimuoto, orientaatio, paikka ja liike ovat motivoituneet, millaisia merkityksiä eleelle voidaan antaa ja mitä funktioita sillä voidaan katsoa olevan. Voidakseni kertoa tyhjentävästi, miten kulttuuri, toimintatyyppi, sosiaalinen tilanne, vuorovaikutustilanne sekä eleen eksakti paikka lausumassa vaikuttavat eleen muotoon, merkitykseen ja funktioihin, minun pitäisi saada sadan vuoden yksinäisyys, jotta kokisin onnistuneeni tehtävässäni. Sen sijaan minulla on 48 tuntia, korvatulpat ja kaksi lasta ja mies, jotka juoksevat hippaa pitkin kämppää.

Minusta on vielä tänäänkin tulossa puheterapeutti

Olen jopa jo hankkinut pääsykoekirjatkin. Sekä tein pari HY:n sivuilta löytynyttä vanhaa pääsykoettakin. Sain aikas hyvät pisteet molempien kirjojen osioista, vaikken ole vielä edes avannut pääsykoekirjoja. Asiat on tuttuja jo muista yhteyksistä. Ja onnekseni tämä koe on muotoa: Onko väite oikein vai väärin. Minulle täydellistä, koska ongelmani on ennen kaikkea aktiivisessa muistiinpalauttamisessa. Jos minun pitää selittää, mikä on aivojen rakenne,vastausta ei löydy kovin helposti. Mutta kun näen väitteen, tiedän heti, onko se totta vai tarua, koska aiheeseen liittyvä tieto aktivoituu samantien, kun näen aiheeseen liittyviä sanoja.

Jos en sitten päätäkään vaihtaa alaa, niin nämä kirjat nyt on kiinnostavia lukea joka tapauksessa. Mikäs sen hauskempaa illanviettoa kuin lukea kommunikaatiohäiriöiden syistä, kuntoutuksesta sekä kuntoutuksen antaman vasteen arvioinnista. Voin kuvitella ajalleni huonompaakin käyttöä.

Tein tässä eräänä iltana vähän väitöskirjaan liittyvää aineiston analyysia, mistä sain aikamoisen hepulikohtauksen. Mua ahdisti niin, että meinasin oksentaa. Pari valittua korvaparia sai myös annoksen vinguntaa aiheesta. Olen alkanut tehdä henkistä surutyötä sen suhteen, että tutkimishaaveet pitänee siirtää syrjään tai sitten pitää tutkia jotenkin toisin kuin aineistolähtöisesti. Teoriaa nimittäin luen sujuvasti. Suht kivuttomasti pystyn myös referoimaan teoriaa sekä tuomaan oman näkökulmani esiin. Mutta se aineiston analyysi. Työni A ja O. Siitä tulee vain kuvotusta ja turhautumista, ahdistusta ja epävarmuutta. Eksyn yksityiskohtien metsään eikä teoriakarttanikaan pelasta minua siitä ryteiköstä pois vahingoittumattomana.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin on käynyt. Nyt kohtaus oli pahin. Ehkä siksi koska olin toivonut, että tilanne olisi muuttunut sitten viime näkemän. Mutta sama tuska ja kitinä siitä aineiston katsomisesta tulee joka kerta. Aineistoahdistus ei liity itsetuntoon eikä itsevarmuuteen tutkijana (kuten aiemmin psykologisoin ilmiön) vaan näemmä siihen, että mulla vaan yksinkertaisesti tulee yksityiskohtien paljoudesta järjestelmän ylikuumenen ja vikavirtasuojan laukeaminen heti, kun alan konkreettisesti aineistosta tarkastella ilmiöitä. Sama ilmiö tulee myös ruokakaupassa, jos en tiedä tasan tarkkaan mitä olen tullut hakemaan. Mykistyn heti kasvisosastolla ja pääni tyhjenee kaikista järkevistä ajatuksista eikä minulla ole hajuakaan, mitä olen mahdollisesti tullut ostamaan. Ja ostoslistankin kanssa kaupassa käynti on silkkaa selvitymistä jasinnittelyä. Vihaan ruokakauppoja ja autenttisia aineistoja samasta syystä. Liikaa detaljeja ja vaihtoehtoja!

Ikuisuuskysymys

Mikä minusta tulee isona?

Olen 34-vuotias. Minulla on jo ammatti. Minulle löytyy aina pätkätöitä. Minulla on jo väitöskirjan tutkimussuunnitelma - ihan hyvä sellainen. Minulle pitäisi löytää vain rahoitus ja mojova selkäranka, että osaisin aikatauluttaa itseni tekemään työt ajallaan enkä viime tingassa. Mutta nyt minä haluankin isona puheterapeutiksi.

Eilen keksin. Tänään olen ihan varma. Huomenna varmaan olen jo muuttanut mieleni.

Vuosi sitten ajattelin alkaa kirjanpitäjäksi, kun niistä on pulaa, ja minulla meni hermot tähän pätkätöiden metsästykseen. Joka kerta kun edellinen pätkä päättyy, alan kurkkia aitojen yli vihreämmän ruohon toivossa.

En minä oikeasti kerta kaikkiaan tiedä, mikä minusta tulee isona. Minä haluaisin olla onnellinen työssäni, mutta ehkä on niin, että sellaista työtä ei olekaan, missä minä olisin täysin onnellinen, koska kaikissa töissä on huonot puolensa.

En minä toimeton koskaan ole. Siihen olen liian puuhakas, mutta vaihtelunhaluinen kieltämättä olen. Ammatinvalintakysymysten pohdiskelusta saan aina kovasti virtaa ja intoa. Mutta sitten alan keksiä kaikkea, mikä siinäkin työssä on minulle mitä luultavimmin vastenmielestä ja alan perua keksintöjäni. Että mua välillä rasittaa oma arvaamattomuuteni ja päättämättömyyteni tällä saralla.

Haluaisin niin kasvaa vanhaksi ja tasaantuneeksi. Tyytyväiseksi. Jotenkin kuvittelen, että se tyytyväisyys väijyy jossain jonkin ammatin muodossa. Mutta ehkä minä olen niitä ihmisiä, joka ei koskaan ole niin tasaantunut ja tyytyväinen missään työssä. Ja näin minä aina vakuutan itseni jatkamaan valitsemallani tiellä, vaikka tiedän, että tämä sama pohdiskelu tulee vastaan joka ikinen kerta, kun pitää alkaa seuraavan pätkän metsästykseen.

Lasten suusta

Olen nyt kirjoittanut niin vakavia, että kevennetääs välillä.

Meillä on kaksi lasta. Kaksivuotias nuorimmaisemme on parhaassa tahtoiässä.

Viime aikoina olemme löytäneet pissalammikoita pitkin asuntoa. Olemme ihmetelleet, miksi tyttömme toistuvasti ei ehdi vessaan, vaikka aiemmin on ehtinyt vallan mainiosti. No lisäsimme yleistä valvontaa ja aloimme huolehtia, että tyttö ehtii pissalle. Näin, että tyttö on juuri aloittamassa pissaamisen ja nappasin hänet äkkiä syliin ja kiikutin pöntölle. Pöntöllä tyttö kiljuu naama punaisena harmistuksesta eikä suostu pissaamaan. Lopulta hän rauhoittuu ja kysyn häneltä, että mikä harmittaa niin kovasti. 'No kun minä haluan pittata lattialle-e-e-E-E-E.' Repesimme miehemme kanssa hervottomaan nauruun. Ja me kun jo epäilimme, että lapsella on ehkä pissatulehdus tai hän on alkanut henkisesti taantua uudestaan pidätyskyvyttömäksi vauvaksi. Mutta ei sittenkään, hänestä on vain tulossa itsellinen olento.

No pari päivää myöhemmin aamulla tyttömme pistää näyttävän shoun pystyyn aiheesta talvikengät. Hän ei halua näitä vaan nuo kengät. Mieheni aamuturtumuksessa oli ehtinyt kivahtaa, että nää kengät on kuule ihan hyvät, nää laitetaan, vaikka ei ollut mitään syytä olla laittamatta niitä toisiakaan kenkiä. Tyttö sai draama queen kohtauksen ja heittäytyi lattialle kierimään tuskaisen näköisenä. Se kenkäkin sattui siinä kieriessä osumaan käteen ja se piti näyttävästi heittää menemään vain osuakseen kynnykseen, josta se kimmahti takaisin kohden tyttöä. Voi sitä tahtomisen tuskaa. Kysyin mieheltäni, onko hänellä jokin erityinen syy, miksi lapsen pitää laittaa nämä kengät eikä noita. Mieheni hölmönä, että no ei, sanoin vaan mitä sylki suuhun tuo. Kysyin, sopiiko, että annan työtn laittaa nämä toiset kengät, koska hän niin haluaa. Mieheni sanoi, että toki se on ookoo, jos se musta on ok. Ja niin rauha palasi siihenkin aamuun.

Kun kengät oli saatu jalkaan, tyttö nousi ylös, meni isänsä viereen seisomaan, otti tiukan katsekontaktin ja sanoi kirkkaalla äänellä, 'Iti, minä voitin' ja poistui paikalta pää pystyssä rehvakkaasti tepastellen. Me katsoimme miehen kanssa toisiamme silmiin ja meinasimme tukehtua pidätettyyn nauruun. Mistä puusta tuokin tapaus on veistetty...

Erilaisuuden kokemusta ja erilaisista rakkauksista

Kaksi teemaa on ollut mieleni tapetilla viime viikolla. Hassua sinällään, että samat teemat tulivat vastaan seuraamassani blogissa.

Ensin erilaisuuden kokemuksesta.

Minusta on aina tuntunut siltä, että esitän sujuvasti normaalia. Tosin en lapsena ollut kovin sujuva siinä, koska olin koulukiusattu ja ystävätön käytännössä koko peruskoulun ajan. Lyhyiden hetkien ajan joku oli minun kaverini, kunnes he alkoivat myös kiusaamaan. Siitä tuli vääjäämättä sellainen olo, että vika on jotenkin minussa eikä niissä. Nyt en ehkä puhuisi viasta, mutta erikoinen lapsi varmasti olin ja erikoisuuttani karteltu. Koin myös, että vanhempani eivät ymmärrä minua ollenkaan. Minulla olikin rinnakkaismaailma, jossa yhtenä päivänä oikeat vanhempani tulivat hakemaan minut ja minun sisältäni kuoriutui se lapsi, joka ei tunne ulkopuolisuutta koko maailman suhteen. Koko ajan tiesin rinnakkaismaailmassa kiusallisen hyvin, että tämä fantasiani ei ole totta, koska olin oikea spitting image isästäni. En voinut täysin rinnoin elää fantasiaani, koska en saanut siitä riittävän uskottavaa. Minulle ei riittänyt kokemus vaihdokkuudesta, minun olisi pitänyt myös näyttää vaihdokkaalta, jotta tuossa rinnakkaismaailmassa olisi voinut elää täysillä.

Opin myös 8-vuotiaana, että jos saa lahjan, ei riitä, että kiittää kauniisti, vaan kasvoille pitää myös loihtia ihastuksen ilme, jotta lahjanantaja on varmasti tyytyväinen. Mummoni antoi mielellään itse tekemiään lakanoita syntymäpäivälahjaksi. Ne lakanat oli aina tehty karkeasta kankaasta, joka raapi ihoa. Jo paketin käteen saadessani tiesin, mitä sisällä on ja aloin nostaa sisältäni ilahtumisen tunnetta, jotta osaisin oikein ilmein ja äänensävyin ilahtua lahjasta. Jälkikäteen itkin uupumusta, koska se tuntui niin raskaalta. Mutta silloin aloitin normaalin esittämisen ensimmäisen kerran muiden mieliksi.

Kun siirryin yliopistoon minulla oli onni tutustua ihaniin ihmisiin. Mutta koska he tustuivat siihen esitykseen eivätkä minuun, niin neljän vuoden näyttelemisen jälkeen aloin vähitellen väsyä ja masentua yhä enemmän. (Ja samaan aikaan olin toki myös totta ja juuri minä enkä pelkkä esitys. Se sama kokemus, että unessa on yhtä aikaa orava ja ihminen, minä olin esitys ja minä.) Yritin kasvaa ystävyyssuhteessa enemmän siksi itsekseni, mutta huomasin ystävissäni vastustusta hetkinä, joina yritin kurottaa heidän seuraansa enemmän itsenäni kuin esityksenäni. Vaikka pohjimmiltaanhan kyse oli samasta ihmisestä, mutta ehkä vähän vakavammasta ihmisestä kuin se esitys. Ystäväni halusivat jatkaa hauskan pitämistä kanssani kun minä halusin vakavoitua.

Sosiaaliset suhteet väsyttivät (ja väsyttävät yhä) minua kovasti. Se esittäminen vei energiaa. Tasapainoilin sen välillä, että minkä verran olin ihmisten kanssa ja minkä verran vetäydyin yksinäisyyteen, jotta jaksan taas. Lopulta taakka kävi liian raskaaksi ja lakkasin esittämästä paranneltua versiota minua ja aloin itsekkäästi olla vain minä. Ja kyllä ne ystävätkin lopulta ymmärsivät ja pysyivät ystävinä. Nykyään esitän normaalia vain sen verran kuin on välttämätöntä itseni takia. Aiemmin esitin normaalia muiden hyvinvoinnin takia, mikä oli liian kuormittavaa. Olen vihdoin löytänyt tasapainon itseni suhteen eli enää se esittäminen ei ole esittämistä vaan silkkaa sosiaalisen koodiston hyväksymistä ja niiden mukaan toimimista. Mutta toimin aina omilla ehdoillani, eli otan yksityisyyttä ja yksinäisyyttä itselleni paljon itsekkäämmin, koska tiedän, että sitä minä tarvitsen jaksaakseni. Se näyttää muista varmasti itsekeskeiseltä ja sitähän se onkin. Mutta se on meidän kaikkien parhaaksi, koska sängyn pohjalle masentuneena minusta ei ole iloa kenellekään senkään vertaa.

Erilaisista rakkauksista.

Seurustelin 10 vuotta sitten miehen kanssa, joka tappoi itsensä viime joulukuun lopussa. Hän oli minulle se suurista suurin rakkaus. Mutta hän ei ollut se, jonka kanssa olisin koskaan voinut olla koko elämää. Se oli hyvin raastavaa rakkautta. Koska hän oli ulkopuolinen kuten minä, mutta vielä tuhoisammalla, masentuneemmalla ja vaarallisemmalla tavalla. Meidän rakkautemme oli toivotonta kaikessa kauneudessaan ja suuruudessaan ja syvyydessään. Sitten minulle tuli huono omatunto nykyisen mieheni puolesta. En minä häntä samoin rakasta. Minun tuli hetkeksi ihan hirveä olo ja minusta tuntui, että minun pitää kertoa miehelleni, että meidän pitää erota, jotta hän voi saada naisen, joka rakastaa häntä enemmän ja oikeammin kuin minä. Tunsin itseni roistoksi.

Minulle nykyinen mieheni on parasta, mitä minulle on miesrintamalla tapahtunut. Hän pitää minusta juuri tällaisena. Hän ei pidä kummallisena tarpeitani, kuten yksinäisyyden kaipuuta tasaisin väliajoin. Hän on niin vahva itsensä kanssa, että hän kestää sen, että olen läsnä mutta poissa. Syyllisyyden puuskassani soitin ystävälleni itku kurkussa, että minä pilaan mieheni mahdollisuuden tosirakkauteen, kun hänellä on tällainen pallo jalassa, ja häneltä tuli kuin apteekin hyllyltä. 'Pikku ystäväni, rakkauksia on eri värisiä. Jotkut värit sopivat paremmin kuin toiset sinulle. Ei rakkautesi mieheesi ole epärakkautta, koska se ei ole vaarallista ja tuhoisaa.' Jatkoin vähän rauhoittuneena, mutta huolestuneena: 'Minä en ymmärrä, miksi hän minua rakastaa, koska mitä iloa minusta hänelle on. Nykyään olen enemmän poissa kuin läsnä. Miten hän kestää tätä tilannetta, jossa hän on ison osan ajasta antava osa puoli ja minä saava osapuoli?' Ystäväni jatkoi: 'Varmasti miehesi rakastaa sinua, sinä annat hänelle jotain sellaista, mitä et vain itse tajua etkä näe.' Tulin kotiin. Laitettiin lapset nukkumaan. elettiin tavallista arkea. Obama Barackin virkaanastujaiset olivat taustalla. Juttelimme siinä niitä näitä identiteetistä, ihonväristä, erilaisuuden kokemuksesta.

Taustalla vaihtui dokkariksi Barackista. Sieltä kuului jokin Obaman ihaleva kommentti vaimostaan Michellestä. Mieheni huudahti taustalta, että kulta sinä olet minulle rakas ja tärkeä samasta syystä ja myös siksi, että sinä puhut aina niin älykkäitä ja oivaltavia asioita. Kanssasi ei ole tylsää. Minua alkoi itkettää, kun muutamaa tuntia aiemmin olin ehtinyt ajatella, miten kauhean ristin mieheni on riesakseen saanutkaan. Seurustelumme alkuaikoina mieheni vakioihastelua oli se, miten saatoin tyytyväisenä katsella hömppää televisiosta ja suoltaa samalla analyyttistä tekstiä näkemästäni, ja assosiaatio jostain sitcomin läpästä kiisi jonnekin kulttuurien rakentumiseen sosiaalisena koodina ja erilaisuuden hyväksymiseen hauskana ja hyvänä, jos se on riittävän lähellä valkoista (hetero)normia.

Minä en ehkä näe rakkauksia eri värisinä, mutta se kommentti auttoi minua ymmärtämään jotain rakkauden luonteesta. Rakkautta on monenlaista. Mutta tärkeintä kaikessa rakkaudessa on ehdoton rakkaus. Ehdoton siinä merkityksessä, että toista rakastaa juuri sellaisena kuin hän on, ilman ehtoja. Jos kaksi ihmistä voi olla yhdessä esittämättä mitään, silloin on kyse kauneimmasta rakkaudesta. Hullu rakkauteni oli ehdotonta ja kaikennielevää. Nykyinen rakkauteni on ehdotonta muttei kaikennielevää hulluutta vaan tervettä ja terveellistä. (Terveellinen ja terve rakkaus, kuinka tylsän kuuloista. Tästä ei kirjoiteta runoja, kirjoja eikä elokuvakäsikirjoituksia. Eikä tästä taida musiikkiakaan syntyä.) Ja rakkauteni lapsiin on kaikennielevää, ehdotonta. Rakkaus lapsiin on lähellä hullua rakkautta hetkittäin.

Kouluaikojen muistelua

Ensimmäisellä luokalla en oppinut ensin millään lukemaan. Kun opin, olin pitelemätön ja luin 1-3 kirjaa päivässä siitä lähtien. Ensin ongelma oli hitaus, sitten ongelmaksi koitui nopeus. Eivät mokomat koulukirjastossa nimittäin suostuneet lainaamaan aluksi kuin 1 kirjan / viikko, koska ekaluokkalaiset eivät saa lainata enempää, ja etenkin se tukiopetusmerkintä sai kirjastotädin puuskahtamaan, että ethän sä edes ole alunperin oppinut kunnolla lukemaan, miten sä muka luet enemmän kuin yhden kirjan viikossa. Poistuin kotiin itku kurkussa ja luin salaa äidin kaikki harlekiinit ja CatherineCooksonit. Pienen tytön mielenrauhan kannalta olisi ehkä terveempää ollut antaa se toinenkin Pekka Töpöhäntä lainaksi!

Kirjoitin ala-asteella eläviä ja hurjia seikkailutarinoita sekä naispuolisen version Robinson Crusoesta. Palaute kirjoitelmistani oli, että käsialasi on liian epäselvää ja marginaalit eivät pysy tarpeeksi tasaisina. Piirsin yksityiskohtaisia kuvia, joissa oli pieniä koukkuja siellä täällä, palaute niistä oli, että miksi et koskaan voi piirtää ohjeiden mukaan. Kokeista sain arvosanaksi ysejä ja kymppejä, todistuksessa komeili kaseja kauniina pylväänä. Keräsin kaksi vuotta rohkeutta lähestyä opettajaa kysyäkseni, miksi näin on. Opettajani vastaus oli, että katsos kun sinä et viittaa koskaan tunnilla, minä en voi antaa sinulle parempaa arvosanaa kuin kahdeksan. Vastasin, että haluaisin kyllä kovasti vastata, mutta minua niin kovin jännittää se vastaaminen, että en vain uskalla. Opettajani jatkoi riemastuneena: Juuri siksi se arvosana ei voi olla parempi, kun tuolla hiljaisella luonteella sinä et tule koskaan menestymään etkä pärjäämään elämässä. En halua antaa paremmalla arvosanalla sinulle virheellistä kuvaa itsestäsi ja taidoistasi.

Poistuin itku kurkussa, mutta päätin, että alan viitata. Aluksi päätin viitata joka tunnilla kerran, mutta se oli liian raskasta, kun jännitin niin paljon vastaamista ja valmistelin itseäni mielessä h-hetkeen yhä uudelleen. Ja hitaana ja jähmeänä lapsena, multa meni monta tilannetta ohi ja aloitin aina alusta sen itseni rohkaisun. Olin aivan poikki, pieni 11-vuotias tyttö, yksin tsemppaamassa. Lisäksi opettaja ei kannustanut yrityksiäni vaan antoi aina suosikkiensa vastata tai sitten hän kiusasi häiriköitä ja painosti heitä vastaamaan silloin kun tiesi, ettei heillä ole hajuakaan. Julmuri. Turhauduin, kiukustuin, itkin, sisuunnuin. Lopulta päätin viitata kerran päivässä. Lopulta lopetin sen uudestaan kokonaan kyseisen opettajan tunneilla, koska ei se viittaaminen edistänyt mitään. Viidennellä meille tuli yksi uusi opettaja luokanopettajan rinnalle, uskonnon ja maantiedon opettaja. Hän oli ihana nuori opettaja, joka oli ystävällinen ja rento. Hänen tunneillaan huomasin ihan itsestään viittaavani, koska halusin vastata, halusin kysyä, halusin ymmärtää. Hänen tunneillaan en ehtinyt jännittää vastaamista, koska en vastannut miellyttääkseni opettajaa vaan vastasin, koska olin niin innoissani. Hänen tunneiltaan sain kympit tokariin. Hänen takiaan harkitsin hetken, että alan uskoa Jumalaan ja Jeesukseen, mutta tajusin pian, että en minä heihin usko, minä vain tykkään siitä opettajasta niin paljon, että uskominenkin tuntuisi mahdolliselta ajatukselta. Pikku-pakana olin jo silloin, vaikka henkisyys, ihmisluonto ja maailmanuskonnot kiinnostivat kovasti ajatuksina ja ideoina.

Siirryin yläasteelle. Arvosanani hyppäsivät sen arvosanan, parikin, vaikka en edelleenkään viitannut. Minusta tuli yhtäkkiä "se opettajien suosikkioppilas". Hämmentävää. Yläasteesta ei ole sen täsmällisempiä muistoja. Sen muistan, että ala-asteella alkanut syvä pitkästyminen paheni yläasteella entisestään. Minä rakastin koulua ja lomilla odotin, että koulu = mahdollisuus oppia uusia asioita taas alkaa, ja samaan aikaan vihasin koulua ja sen pitkästyttäviä tunteja, inhosin sitä syvää tylsyyden tilaa, missä enemmistö tunneista sujui. Läksyt ehdin tehdä tunnilla, kun tein kirjaa eteenpäin selvitäkseni kuolettavan hitaista tunneista. Kokeisiin en lukenut kuin aamulla bussissa, joskus harvoin edellisenä iltana/yönä, jos maltoin laskea käsistäni kesken olevan romaanin.

Ala-asteella luin kaupunginkirjaston nuortenkirjat a:sta ö:hön. Yläasteella luin aikuisten romaanit ja runot samalla metodilla. Toki en aikuisten kirjoista kaikkia lukenut, vaan otin otoksen a:lla alkavia kirjailijoita ja ne jotka osoittautuivat hyviksi, niiltä luin kaiken ja siirryin seuraavaan kirjaimeen aakkosissa. Kun aikuisten kirjat loppuivat siirryin tietokirjallisuuden puolelle. Lukiossa luin mm. Satu Hassin diplomityön ja sen innoittamana tein esitelmän Satu Hassista, runoilijasta ja ydinvoiman vastustajasta, referoiden runoja ja diplomityötä työssäni. Kun tietokirjaosasto oli koluttu siirryin käsikirjastoon ja lehtiosastolle, jotka kävin läpi lukion viimeisinä vuosina. Olen lukenut tuhansia niteitä ennen täysi-ikäisyyttä. Mutta yleissivistykseni on ihan olematon, koska minun muistini on ihan onneton ja etenkin mieleenpalauttaminen toivotonta. Päähäni jää kyllä ihan kivasti kaikenlaista tietoa, mutta yleensä en osaa tuota tietoa palauttaa mieleni. Jos jostain mielen oikusta saan tiedon palautettua mieleeni, purskautan tiedon ulos epäkoherentisti ja sekavasti. Minua on usein pidetty vähän hoopona ja hönttinä - ja niin minäkin ajattelin usein itsestäni. Ja onhan se hoopoa, käydä kirjasto läpi järjestelmällisesti, vasemmalta oikealle, osasto kerrallaan päätyen viimeisenä (!) lehtiosastolle. Mutta kun se oli niin iso kirjasto, niin mun piti kehittää jokin järjestelmä, jotta tiedän suunnilleen missä kohden olen menossa. Joku roti. Voi luoja, taisin olla nuorena häiriintyneempi kuin kukaan koskaan aavistikaan.

Lukiosta valmistuin ihan hyvin paperein, vaikka silloin alkoi näkyä / tuntua ensimmäiset vaikeudet opiskelun saralla. Minulta jäi tekemiset aina viime tippaan enkä koskaan tehnyt mitään kunnolla. Koin olevani tyhmä, laiska ja vastuuton, kun jätin kaiken ihan viime tippaan ja silloinkin luin mieluummin vielä yhden romaanin ennen kuin tein kotiläksyjä tai opiskelin sanalistoja. Tiesin, että oppimista rakastan, mutta opiskelua vihaan ja koin kummaa syyllisyyttä siitä, että en tehnyt opintojeni eteen kuin vähimmäismäärän, mutta silti porskutin ysin keskiarvolla eteenpäin. Pelkäsin, että suuri kupla puhkeaa ja kaikki tajuavat saman kuin ala-asteen opettaja eli että ei minun kuulu pärjätä eikä menestyä tällä luonteella ja näillä luonnevioilla.

Siirryin yliopistoon. Ja olin todella huono opiskelija. Tenteissä en osannut juuri mitään, minulla ei ollut alkeellisimpiakaan opiskelutaitoja. Olin lukiossa onnistunut omavaltaisesti vääntämään aiheesta kuin aiheesta fiktiivisen tekstin, enkä ollut oppinut ollenkaan ilmaisemaan itseäni asiallisesti. Hyvin pian minulle tehtiin yliopistossa selväksi, (näillä sanoilla) sinusta ei koskaan tule tieteellistä ajattelijaa, mutta ehkäpä sinä voisit olla ihan hyvä kaunokirjallisten tekstien kirjoittaja. Ja sinun kirjoitustaidoillasi näkee, että et tule koskaan samaan hääppöistä gradua kasaan, koska a) sinulla on ihan liian rohkea käsittelytapa ja b) ihan liian heikot kirjoitustaidot, mikä c) on mahdoton yhdistelmä. Muistan katsoneeni porfessoria proseminaarissa hölmistyneenä tässä kohden. Hän huomasi ilmeeni ja selitti, että kyllä sen näkee jo proseminaarista, miten se gradu tulee menemään. Ja sinulle sanoisin, että jos oikein pinnistät ja yrität niin cumu on sellainen realistinen arvosana siitä gradusta. Jota toim. huom. ei ollut edes aloitettu millään ideatasolla edes. Olinhan kolmannen vuoden opiskelija vasta! Näille herroille (ennustajaeukoille) ei sitten koskaan tullut mieleen, että kirjoitustaito on asia joka on opittavissa, mutta rohkea käsittelytapa on voima, joka on valjastettavissa vaikka mihin pienellä ohjauksella. He olivat kai aina kirjoittaneet sujuvasti tiedettä, mutta jotkut meistä toden totta on niin pirun tyhmiä, että heidän pitää sekin taito ensin opetella, jos joku vaan ystävällisesti kertoo, että miten sitä tiedettä kirjoitetaan niin, että se sille sosiaaliselle yhteisölle kelpaa. Oppiminen on prosessi, mutta he kaiketi ajattelivat, että heidän tehtävänsä on vain katsastaa tilanne sekä tehdä ennuste tulevasta. He kai näkivät itsensä portinvartijoina, jotka erottelevat jyvät akanoista, ja työ hyvin tehty. Näiden herrojen ennustustaidoista sanottakoon sen verran, että sammakkomiehenkin sääennustukset ovat olleet onnistuneempia kuin herrojen ennuste tulevasta akateemisesta menestyksestäni.

Aikani minä sitä kohtaloani murehdin. Minusta ei ikinä tule mitään, en pärjää elämässä enkä etenkään tieteellisenä ajattelijana tule menestymään. No se on ihan totta, että menestystä (jos menestys on vaikkapa valmiita tekstejä tai vakitunen virka) ei ole tullut, mutta tieteellisesti olen ajatellut ja mielestäni varsin onnistuneestikin - ainakin hetkittäin. Ja elämässä olen käsittääkseni pärjännyt, koska olen onnellinen ihminen ja oman paikkani maailmasta löytänyt. Ajatella, tällainen ihan viallinen kappale ja kovin onnellinen ja omasta mielestään menestynyt, koska olen mennyt ja määritellyt menestyksen omilla ehdoillani. Minulle menestystä on se, että minulla on ajattelunvapaus, minulla on ihania ihmisiä elämässäni, minulla on itsetuntemusta, minulla on vaikeuksia, joista selviän, minulla on rakkautta, minulla on kiukkua, jota saan ilmaista, minulla on oikeus olla minä. Olen ihminen, joka on vähän tavaton ja kuriton ja tavattoman nuhteeton, mutta juuri sellaisena hyväksytty. Minusta ei tullut sellaista kun minusta odotettiin. Minä menin ja kasvoin sitä paljon suuremmaksi.

Omia lapsia kasvattaessa yritän olla varovainen, etten sorru ennustamiseen. Omia opiskelijoita opettaessani pitäydyn ennustamasta ja maalailemasta synkkiä tulevaisuuden kuvia. Autan parhaani mukaan opiskelijaa näkemään omat vahvuutensa kirjoittajana ja opiskelijana. Yritän auttaa heitä löytämään keinon käyttää omia vahvuuksia puutteiden korjaamiseen. En minä tiedä, osaanko minä sitä heille oikein ja sopivasti selittää, mutta yritän edes. Joskus tuntuu, että joku lannistuu, kun huomaa puutteensa. Silloin mietin, onko oikein minulta kertoa, missä mättää. Silloin mietin, mikä ihme kaiken tämän opettamisen funktio on. Minua pelottaa, että opettamalla saatankin satuttaa opetettavaa. En minä halua ketään itkettää, kuten minua on itketetty. Silti olen nähnyt silmäkulman kostuvan, kun opiskelija on ollut niin pettynyt omaan suoriutumiseensa ja minun palautteeni on sen surun tuottanut. Niinä hetkinä minä haluaisin mieluummin olla työtön kuin työssäni. Mutta sen minä olisin itse aikoinani halunnut kuulla, miksi se tekstini ei käynyt tieteellisestä referaatista sen sijaan että saan sen ennustuksen tulevasta. Se referaattini oli totta tosiaan huono. Se proseminaari oli totta tosiaan rohkea heittäytyminen eikä kovin sulokas eikä argumenteiltaan aukoton. Kyllä minä totuuden kestän ja kestin. Huono mikä huono. Mutta kyllä opettajan pitää minusta osata kertoa, miksi jokin teksti on huono, missä se argumentointi karkaa lapasesta, missä innostus vie mukanaan järkevät perustelut.

Nyt minusta opettajana tuntuu, että teki niin tai näin, aina se on jollekin väärinpäin. Yksi kiittää kädestä pitäen suorasta ja rakentavasta kritiikistä ja paneutumisesta, kun toinen purskahtaa samasta itkuun ja kertoo, ettei kukaan ole koskaan antanut mitään palautetta kirjoittamisesta, eivätkä he tienneet ollenkaan, että ovat tehneet koko ajan väärin. Noina hetkinä tunnen itseni täydeksi roistoksi. Entä jos se opiskelija saa nyt minun takiani monen vuoden kirjoituskammon? Olenko hyvää hyvyyttäni mennyt sittenkin laittamaan vahingon kiertämään? Ehkä minun pitää alkaa antamaan vähän vähemmän palautetta... Itse kun halusin pohjattomasti palautetta ja inhosin eniten sitä, että palaute oli pelkkä arvosana ( 1 tai 2) ja ennustus päälle, mutta ehkä se ei menekään niin, että tee toisille, mitä tahtoisit itsellesi tehtävän. Toki olen kysynyt opiskelijoilta, mitä (ja miten) palautetta he haluavat ja omien sanojensa mukaan he haluavat rakentavaa kritiikkiä. Mutta ehkä me ymmärrämme rakentavan kritiikin ihan eri tavalla. Pahus. Juuri nyt haluaisin vetäytyä tutkijan kammiooni suojellakseni muita minulta.

Nyt ihan vähän ymmärrän niitä opettajia, jotka ottavat passiivisen kannan opiskelijoihinsa, he eivät anna mitään palautetta arvosanan lisäksi. Ehkä se on kaikkien mielenterveyden kannalta turvallisin ratkaisu. Siinä ei ole kasvun mahdollisuutta kummallekaan, mutta kärsimystäkin on vähemmän. Minä tosin onnistuin aikanaan myös vouhkaamaan niistäkin opettajista, jotka eivät tosiaan antaneet mitään muuta palautetta kuin sen arvosanan kurssista. Mulle ei oikein kelvannut mikään. Taisin olla ihan mahdoton opetettava. Paitsi vaihdossa pidin kovasti niistä opettajista, jotka istuivat alas juttelemaan kanssani esseistäni ja jotka kertoivat, mistä pitivät niissä ja miten voin jatkossa tehdä halutessani toisin, paremmin. He olivat ystävällisiä, kiinnostuneita, kannustavia ja antoivat rakentavaa kritiikkiä. He olivat ystävällisen rehellisiä. Miksi minä en osaa olla samanlainen? Vai onko niin, että opettajana joskus joutuu vaan lohduttamaan surullista opiskelijaa, vaikka parhaansa tekisi? Vai onko niin, että he itkevät minulle, koska se on niin kummallista, ystävällinen opettaja, joka onkin kiinnostunut auttamaan opiskelijaa oppimaan. Ehkä he eivät itkekään sitä palautetta vaan sitä kohtaamista? Minä en kuitenkaan hoopona ja hönttinä koskaan tiedä, mitä minun pitäisi noina hetkinä ajatella tai tehdä.

Taidan olla ihan yhtä mahdoton opetettava kuin opettaja. Se ajatus pelottaa minua. Että olenkin mahdoton tapaus, vaikka vilpittömästi parhaani yritän.