Kouluaikojen muistelua

Ensimmäisellä luokalla en oppinut ensin millään lukemaan. Kun opin, olin pitelemätön ja luin 1-3 kirjaa päivässä siitä lähtien. Ensin ongelma oli hitaus, sitten ongelmaksi koitui nopeus. Eivät mokomat koulukirjastossa nimittäin suostuneet lainaamaan aluksi kuin 1 kirjan / viikko, koska ekaluokkalaiset eivät saa lainata enempää, ja etenkin se tukiopetusmerkintä sai kirjastotädin puuskahtamaan, että ethän sä edes ole alunperin oppinut kunnolla lukemaan, miten sä muka luet enemmän kuin yhden kirjan viikossa. Poistuin kotiin itku kurkussa ja luin salaa äidin kaikki harlekiinit ja CatherineCooksonit. Pienen tytön mielenrauhan kannalta olisi ehkä terveempää ollut antaa se toinenkin Pekka Töpöhäntä lainaksi!

Kirjoitin ala-asteella eläviä ja hurjia seikkailutarinoita sekä naispuolisen version Robinson Crusoesta. Palaute kirjoitelmistani oli, että käsialasi on liian epäselvää ja marginaalit eivät pysy tarpeeksi tasaisina. Piirsin yksityiskohtaisia kuvia, joissa oli pieniä koukkuja siellä täällä, palaute niistä oli, että miksi et koskaan voi piirtää ohjeiden mukaan. Kokeista sain arvosanaksi ysejä ja kymppejä, todistuksessa komeili kaseja kauniina pylväänä. Keräsin kaksi vuotta rohkeutta lähestyä opettajaa kysyäkseni, miksi näin on. Opettajani vastaus oli, että katsos kun sinä et viittaa koskaan tunnilla, minä en voi antaa sinulle parempaa arvosanaa kuin kahdeksan. Vastasin, että haluaisin kyllä kovasti vastata, mutta minua niin kovin jännittää se vastaaminen, että en vain uskalla. Opettajani jatkoi riemastuneena: Juuri siksi se arvosana ei voi olla parempi, kun tuolla hiljaisella luonteella sinä et tule koskaan menestymään etkä pärjäämään elämässä. En halua antaa paremmalla arvosanalla sinulle virheellistä kuvaa itsestäsi ja taidoistasi.

Poistuin itku kurkussa, mutta päätin, että alan viitata. Aluksi päätin viitata joka tunnilla kerran, mutta se oli liian raskasta, kun jännitin niin paljon vastaamista ja valmistelin itseäni mielessä h-hetkeen yhä uudelleen. Ja hitaana ja jähmeänä lapsena, multa meni monta tilannetta ohi ja aloitin aina alusta sen itseni rohkaisun. Olin aivan poikki, pieni 11-vuotias tyttö, yksin tsemppaamassa. Lisäksi opettaja ei kannustanut yrityksiäni vaan antoi aina suosikkiensa vastata tai sitten hän kiusasi häiriköitä ja painosti heitä vastaamaan silloin kun tiesi, ettei heillä ole hajuakaan. Julmuri. Turhauduin, kiukustuin, itkin, sisuunnuin. Lopulta päätin viitata kerran päivässä. Lopulta lopetin sen uudestaan kokonaan kyseisen opettajan tunneilla, koska ei se viittaaminen edistänyt mitään. Viidennellä meille tuli yksi uusi opettaja luokanopettajan rinnalle, uskonnon ja maantiedon opettaja. Hän oli ihana nuori opettaja, joka oli ystävällinen ja rento. Hänen tunneillaan huomasin ihan itsestään viittaavani, koska halusin vastata, halusin kysyä, halusin ymmärtää. Hänen tunneillaan en ehtinyt jännittää vastaamista, koska en vastannut miellyttääkseni opettajaa vaan vastasin, koska olin niin innoissani. Hänen tunneiltaan sain kympit tokariin. Hänen takiaan harkitsin hetken, että alan uskoa Jumalaan ja Jeesukseen, mutta tajusin pian, että en minä heihin usko, minä vain tykkään siitä opettajasta niin paljon, että uskominenkin tuntuisi mahdolliselta ajatukselta. Pikku-pakana olin jo silloin, vaikka henkisyys, ihmisluonto ja maailmanuskonnot kiinnostivat kovasti ajatuksina ja ideoina.

Siirryin yläasteelle. Arvosanani hyppäsivät sen arvosanan, parikin, vaikka en edelleenkään viitannut. Minusta tuli yhtäkkiä "se opettajien suosikkioppilas". Hämmentävää. Yläasteesta ei ole sen täsmällisempiä muistoja. Sen muistan, että ala-asteella alkanut syvä pitkästyminen paheni yläasteella entisestään. Minä rakastin koulua ja lomilla odotin, että koulu = mahdollisuus oppia uusia asioita taas alkaa, ja samaan aikaan vihasin koulua ja sen pitkästyttäviä tunteja, inhosin sitä syvää tylsyyden tilaa, missä enemmistö tunneista sujui. Läksyt ehdin tehdä tunnilla, kun tein kirjaa eteenpäin selvitäkseni kuolettavan hitaista tunneista. Kokeisiin en lukenut kuin aamulla bussissa, joskus harvoin edellisenä iltana/yönä, jos maltoin laskea käsistäni kesken olevan romaanin.

Ala-asteella luin kaupunginkirjaston nuortenkirjat a:sta ö:hön. Yläasteella luin aikuisten romaanit ja runot samalla metodilla. Toki en aikuisten kirjoista kaikkia lukenut, vaan otin otoksen a:lla alkavia kirjailijoita ja ne jotka osoittautuivat hyviksi, niiltä luin kaiken ja siirryin seuraavaan kirjaimeen aakkosissa. Kun aikuisten kirjat loppuivat siirryin tietokirjallisuuden puolelle. Lukiossa luin mm. Satu Hassin diplomityön ja sen innoittamana tein esitelmän Satu Hassista, runoilijasta ja ydinvoiman vastustajasta, referoiden runoja ja diplomityötä työssäni. Kun tietokirjaosasto oli koluttu siirryin käsikirjastoon ja lehtiosastolle, jotka kävin läpi lukion viimeisinä vuosina. Olen lukenut tuhansia niteitä ennen täysi-ikäisyyttä. Mutta yleissivistykseni on ihan olematon, koska minun muistini on ihan onneton ja etenkin mieleenpalauttaminen toivotonta. Päähäni jää kyllä ihan kivasti kaikenlaista tietoa, mutta yleensä en osaa tuota tietoa palauttaa mieleni. Jos jostain mielen oikusta saan tiedon palautettua mieleeni, purskautan tiedon ulos epäkoherentisti ja sekavasti. Minua on usein pidetty vähän hoopona ja hönttinä - ja niin minäkin ajattelin usein itsestäni. Ja onhan se hoopoa, käydä kirjasto läpi järjestelmällisesti, vasemmalta oikealle, osasto kerrallaan päätyen viimeisenä (!) lehtiosastolle. Mutta kun se oli niin iso kirjasto, niin mun piti kehittää jokin järjestelmä, jotta tiedän suunnilleen missä kohden olen menossa. Joku roti. Voi luoja, taisin olla nuorena häiriintyneempi kuin kukaan koskaan aavistikaan.

Lukiosta valmistuin ihan hyvin paperein, vaikka silloin alkoi näkyä / tuntua ensimmäiset vaikeudet opiskelun saralla. Minulta jäi tekemiset aina viime tippaan enkä koskaan tehnyt mitään kunnolla. Koin olevani tyhmä, laiska ja vastuuton, kun jätin kaiken ihan viime tippaan ja silloinkin luin mieluummin vielä yhden romaanin ennen kuin tein kotiläksyjä tai opiskelin sanalistoja. Tiesin, että oppimista rakastan, mutta opiskelua vihaan ja koin kummaa syyllisyyttä siitä, että en tehnyt opintojeni eteen kuin vähimmäismäärän, mutta silti porskutin ysin keskiarvolla eteenpäin. Pelkäsin, että suuri kupla puhkeaa ja kaikki tajuavat saman kuin ala-asteen opettaja eli että ei minun kuulu pärjätä eikä menestyä tällä luonteella ja näillä luonnevioilla.

Siirryin yliopistoon. Ja olin todella huono opiskelija. Tenteissä en osannut juuri mitään, minulla ei ollut alkeellisimpiakaan opiskelutaitoja. Olin lukiossa onnistunut omavaltaisesti vääntämään aiheesta kuin aiheesta fiktiivisen tekstin, enkä ollut oppinut ollenkaan ilmaisemaan itseäni asiallisesti. Hyvin pian minulle tehtiin yliopistossa selväksi, (näillä sanoilla) sinusta ei koskaan tule tieteellistä ajattelijaa, mutta ehkäpä sinä voisit olla ihan hyvä kaunokirjallisten tekstien kirjoittaja. Ja sinun kirjoitustaidoillasi näkee, että et tule koskaan samaan hääppöistä gradua kasaan, koska a) sinulla on ihan liian rohkea käsittelytapa ja b) ihan liian heikot kirjoitustaidot, mikä c) on mahdoton yhdistelmä. Muistan katsoneeni porfessoria proseminaarissa hölmistyneenä tässä kohden. Hän huomasi ilmeeni ja selitti, että kyllä sen näkee jo proseminaarista, miten se gradu tulee menemään. Ja sinulle sanoisin, että jos oikein pinnistät ja yrität niin cumu on sellainen realistinen arvosana siitä gradusta. Jota toim. huom. ei ollut edes aloitettu millään ideatasolla edes. Olinhan kolmannen vuoden opiskelija vasta! Näille herroille (ennustajaeukoille) ei sitten koskaan tullut mieleen, että kirjoitustaito on asia joka on opittavissa, mutta rohkea käsittelytapa on voima, joka on valjastettavissa vaikka mihin pienellä ohjauksella. He olivat kai aina kirjoittaneet sujuvasti tiedettä, mutta jotkut meistä toden totta on niin pirun tyhmiä, että heidän pitää sekin taito ensin opetella, jos joku vaan ystävällisesti kertoo, että miten sitä tiedettä kirjoitetaan niin, että se sille sosiaaliselle yhteisölle kelpaa. Oppiminen on prosessi, mutta he kaiketi ajattelivat, että heidän tehtävänsä on vain katsastaa tilanne sekä tehdä ennuste tulevasta. He kai näkivät itsensä portinvartijoina, jotka erottelevat jyvät akanoista, ja työ hyvin tehty. Näiden herrojen ennustustaidoista sanottakoon sen verran, että sammakkomiehenkin sääennustukset ovat olleet onnistuneempia kuin herrojen ennuste tulevasta akateemisesta menestyksestäni.

Aikani minä sitä kohtaloani murehdin. Minusta ei ikinä tule mitään, en pärjää elämässä enkä etenkään tieteellisenä ajattelijana tule menestymään. No se on ihan totta, että menestystä (jos menestys on vaikkapa valmiita tekstejä tai vakitunen virka) ei ole tullut, mutta tieteellisesti olen ajatellut ja mielestäni varsin onnistuneestikin - ainakin hetkittäin. Ja elämässä olen käsittääkseni pärjännyt, koska olen onnellinen ihminen ja oman paikkani maailmasta löytänyt. Ajatella, tällainen ihan viallinen kappale ja kovin onnellinen ja omasta mielestään menestynyt, koska olen mennyt ja määritellyt menestyksen omilla ehdoillani. Minulle menestystä on se, että minulla on ajattelunvapaus, minulla on ihania ihmisiä elämässäni, minulla on itsetuntemusta, minulla on vaikeuksia, joista selviän, minulla on rakkautta, minulla on kiukkua, jota saan ilmaista, minulla on oikeus olla minä. Olen ihminen, joka on vähän tavaton ja kuriton ja tavattoman nuhteeton, mutta juuri sellaisena hyväksytty. Minusta ei tullut sellaista kun minusta odotettiin. Minä menin ja kasvoin sitä paljon suuremmaksi.

Omia lapsia kasvattaessa yritän olla varovainen, etten sorru ennustamiseen. Omia opiskelijoita opettaessani pitäydyn ennustamasta ja maalailemasta synkkiä tulevaisuuden kuvia. Autan parhaani mukaan opiskelijaa näkemään omat vahvuutensa kirjoittajana ja opiskelijana. Yritän auttaa heitä löytämään keinon käyttää omia vahvuuksia puutteiden korjaamiseen. En minä tiedä, osaanko minä sitä heille oikein ja sopivasti selittää, mutta yritän edes. Joskus tuntuu, että joku lannistuu, kun huomaa puutteensa. Silloin mietin, onko oikein minulta kertoa, missä mättää. Silloin mietin, mikä ihme kaiken tämän opettamisen funktio on. Minua pelottaa, että opettamalla saatankin satuttaa opetettavaa. En minä halua ketään itkettää, kuten minua on itketetty. Silti olen nähnyt silmäkulman kostuvan, kun opiskelija on ollut niin pettynyt omaan suoriutumiseensa ja minun palautteeni on sen surun tuottanut. Niinä hetkinä minä haluaisin mieluummin olla työtön kuin työssäni. Mutta sen minä olisin itse aikoinani halunnut kuulla, miksi se tekstini ei käynyt tieteellisestä referaatista sen sijaan että saan sen ennustuksen tulevasta. Se referaattini oli totta tosiaan huono. Se proseminaari oli totta tosiaan rohkea heittäytyminen eikä kovin sulokas eikä argumenteiltaan aukoton. Kyllä minä totuuden kestän ja kestin. Huono mikä huono. Mutta kyllä opettajan pitää minusta osata kertoa, miksi jokin teksti on huono, missä se argumentointi karkaa lapasesta, missä innostus vie mukanaan järkevät perustelut.

Nyt minusta opettajana tuntuu, että teki niin tai näin, aina se on jollekin väärinpäin. Yksi kiittää kädestä pitäen suorasta ja rakentavasta kritiikistä ja paneutumisesta, kun toinen purskahtaa samasta itkuun ja kertoo, ettei kukaan ole koskaan antanut mitään palautetta kirjoittamisesta, eivätkä he tienneet ollenkaan, että ovat tehneet koko ajan väärin. Noina hetkinä tunnen itseni täydeksi roistoksi. Entä jos se opiskelija saa nyt minun takiani monen vuoden kirjoituskammon? Olenko hyvää hyvyyttäni mennyt sittenkin laittamaan vahingon kiertämään? Ehkä minun pitää alkaa antamaan vähän vähemmän palautetta... Itse kun halusin pohjattomasti palautetta ja inhosin eniten sitä, että palaute oli pelkkä arvosana ( 1 tai 2) ja ennustus päälle, mutta ehkä se ei menekään niin, että tee toisille, mitä tahtoisit itsellesi tehtävän. Toki olen kysynyt opiskelijoilta, mitä (ja miten) palautetta he haluavat ja omien sanojensa mukaan he haluavat rakentavaa kritiikkiä. Mutta ehkä me ymmärrämme rakentavan kritiikin ihan eri tavalla. Pahus. Juuri nyt haluaisin vetäytyä tutkijan kammiooni suojellakseni muita minulta.

Nyt ihan vähän ymmärrän niitä opettajia, jotka ottavat passiivisen kannan opiskelijoihinsa, he eivät anna mitään palautetta arvosanan lisäksi. Ehkä se on kaikkien mielenterveyden kannalta turvallisin ratkaisu. Siinä ei ole kasvun mahdollisuutta kummallekaan, mutta kärsimystäkin on vähemmän. Minä tosin onnistuin aikanaan myös vouhkaamaan niistäkin opettajista, jotka eivät tosiaan antaneet mitään muuta palautetta kuin sen arvosanan kurssista. Mulle ei oikein kelvannut mikään. Taisin olla ihan mahdoton opetettava. Paitsi vaihdossa pidin kovasti niistä opettajista, jotka istuivat alas juttelemaan kanssani esseistäni ja jotka kertoivat, mistä pitivät niissä ja miten voin jatkossa tehdä halutessani toisin, paremmin. He olivat ystävällisiä, kiinnostuneita, kannustavia ja antoivat rakentavaa kritiikkiä. He olivat ystävällisen rehellisiä. Miksi minä en osaa olla samanlainen? Vai onko niin, että opettajana joskus joutuu vaan lohduttamaan surullista opiskelijaa, vaikka parhaansa tekisi? Vai onko niin, että he itkevät minulle, koska se on niin kummallista, ystävällinen opettaja, joka onkin kiinnostunut auttamaan opiskelijaa oppimaan. Ehkä he eivät itkekään sitä palautetta vaan sitä kohtaamista? Minä en kuitenkaan hoopona ja hönttinä koskaan tiedä, mitä minun pitäisi noina hetkinä ajatella tai tehdä.

Taidan olla ihan yhtä mahdoton opetettava kuin opettaja. Se ajatus pelottaa minua. Että olenkin mahdoton tapaus, vaikka vilpittömästi parhaani yritän.