Erilaisuuden kokemusta ja erilaisista rakkauksista

Kaksi teemaa on ollut mieleni tapetilla viime viikolla. Hassua sinällään, että samat teemat tulivat vastaan seuraamassani blogissa.

Ensin erilaisuuden kokemuksesta.

Minusta on aina tuntunut siltä, että esitän sujuvasti normaalia. Tosin en lapsena ollut kovin sujuva siinä, koska olin koulukiusattu ja ystävätön käytännössä koko peruskoulun ajan. Lyhyiden hetkien ajan joku oli minun kaverini, kunnes he alkoivat myös kiusaamaan. Siitä tuli vääjäämättä sellainen olo, että vika on jotenkin minussa eikä niissä. Nyt en ehkä puhuisi viasta, mutta erikoinen lapsi varmasti olin ja erikoisuuttani karteltu. Koin myös, että vanhempani eivät ymmärrä minua ollenkaan. Minulla olikin rinnakkaismaailma, jossa yhtenä päivänä oikeat vanhempani tulivat hakemaan minut ja minun sisältäni kuoriutui se lapsi, joka ei tunne ulkopuolisuutta koko maailman suhteen. Koko ajan tiesin rinnakkaismaailmassa kiusallisen hyvin, että tämä fantasiani ei ole totta, koska olin oikea spitting image isästäni. En voinut täysin rinnoin elää fantasiaani, koska en saanut siitä riittävän uskottavaa. Minulle ei riittänyt kokemus vaihdokkuudesta, minun olisi pitänyt myös näyttää vaihdokkaalta, jotta tuossa rinnakkaismaailmassa olisi voinut elää täysillä.

Opin myös 8-vuotiaana, että jos saa lahjan, ei riitä, että kiittää kauniisti, vaan kasvoille pitää myös loihtia ihastuksen ilme, jotta lahjanantaja on varmasti tyytyväinen. Mummoni antoi mielellään itse tekemiään lakanoita syntymäpäivälahjaksi. Ne lakanat oli aina tehty karkeasta kankaasta, joka raapi ihoa. Jo paketin käteen saadessani tiesin, mitä sisällä on ja aloin nostaa sisältäni ilahtumisen tunnetta, jotta osaisin oikein ilmein ja äänensävyin ilahtua lahjasta. Jälkikäteen itkin uupumusta, koska se tuntui niin raskaalta. Mutta silloin aloitin normaalin esittämisen ensimmäisen kerran muiden mieliksi.

Kun siirryin yliopistoon minulla oli onni tutustua ihaniin ihmisiin. Mutta koska he tustuivat siihen esitykseen eivätkä minuun, niin neljän vuoden näyttelemisen jälkeen aloin vähitellen väsyä ja masentua yhä enemmän. (Ja samaan aikaan olin toki myös totta ja juuri minä enkä pelkkä esitys. Se sama kokemus, että unessa on yhtä aikaa orava ja ihminen, minä olin esitys ja minä.) Yritin kasvaa ystävyyssuhteessa enemmän siksi itsekseni, mutta huomasin ystävissäni vastustusta hetkinä, joina yritin kurottaa heidän seuraansa enemmän itsenäni kuin esityksenäni. Vaikka pohjimmiltaanhan kyse oli samasta ihmisestä, mutta ehkä vähän vakavammasta ihmisestä kuin se esitys. Ystäväni halusivat jatkaa hauskan pitämistä kanssani kun minä halusin vakavoitua.

Sosiaaliset suhteet väsyttivät (ja väsyttävät yhä) minua kovasti. Se esittäminen vei energiaa. Tasapainoilin sen välillä, että minkä verran olin ihmisten kanssa ja minkä verran vetäydyin yksinäisyyteen, jotta jaksan taas. Lopulta taakka kävi liian raskaaksi ja lakkasin esittämästä paranneltua versiota minua ja aloin itsekkäästi olla vain minä. Ja kyllä ne ystävätkin lopulta ymmärsivät ja pysyivät ystävinä. Nykyään esitän normaalia vain sen verran kuin on välttämätöntä itseni takia. Aiemmin esitin normaalia muiden hyvinvoinnin takia, mikä oli liian kuormittavaa. Olen vihdoin löytänyt tasapainon itseni suhteen eli enää se esittäminen ei ole esittämistä vaan silkkaa sosiaalisen koodiston hyväksymistä ja niiden mukaan toimimista. Mutta toimin aina omilla ehdoillani, eli otan yksityisyyttä ja yksinäisyyttä itselleni paljon itsekkäämmin, koska tiedän, että sitä minä tarvitsen jaksaakseni. Se näyttää muista varmasti itsekeskeiseltä ja sitähän se onkin. Mutta se on meidän kaikkien parhaaksi, koska sängyn pohjalle masentuneena minusta ei ole iloa kenellekään senkään vertaa.

Erilaisista rakkauksista.

Seurustelin 10 vuotta sitten miehen kanssa, joka tappoi itsensä viime joulukuun lopussa. Hän oli minulle se suurista suurin rakkaus. Mutta hän ei ollut se, jonka kanssa olisin koskaan voinut olla koko elämää. Se oli hyvin raastavaa rakkautta. Koska hän oli ulkopuolinen kuten minä, mutta vielä tuhoisammalla, masentuneemmalla ja vaarallisemmalla tavalla. Meidän rakkautemme oli toivotonta kaikessa kauneudessaan ja suuruudessaan ja syvyydessään. Sitten minulle tuli huono omatunto nykyisen mieheni puolesta. En minä häntä samoin rakasta. Minun tuli hetkeksi ihan hirveä olo ja minusta tuntui, että minun pitää kertoa miehelleni, että meidän pitää erota, jotta hän voi saada naisen, joka rakastaa häntä enemmän ja oikeammin kuin minä. Tunsin itseni roistoksi.

Minulle nykyinen mieheni on parasta, mitä minulle on miesrintamalla tapahtunut. Hän pitää minusta juuri tällaisena. Hän ei pidä kummallisena tarpeitani, kuten yksinäisyyden kaipuuta tasaisin väliajoin. Hän on niin vahva itsensä kanssa, että hän kestää sen, että olen läsnä mutta poissa. Syyllisyyden puuskassani soitin ystävälleni itku kurkussa, että minä pilaan mieheni mahdollisuuden tosirakkauteen, kun hänellä on tällainen pallo jalassa, ja häneltä tuli kuin apteekin hyllyltä. 'Pikku ystäväni, rakkauksia on eri värisiä. Jotkut värit sopivat paremmin kuin toiset sinulle. Ei rakkautesi mieheesi ole epärakkautta, koska se ei ole vaarallista ja tuhoisaa.' Jatkoin vähän rauhoittuneena, mutta huolestuneena: 'Minä en ymmärrä, miksi hän minua rakastaa, koska mitä iloa minusta hänelle on. Nykyään olen enemmän poissa kuin läsnä. Miten hän kestää tätä tilannetta, jossa hän on ison osan ajasta antava osa puoli ja minä saava osapuoli?' Ystäväni jatkoi: 'Varmasti miehesi rakastaa sinua, sinä annat hänelle jotain sellaista, mitä et vain itse tajua etkä näe.' Tulin kotiin. Laitettiin lapset nukkumaan. elettiin tavallista arkea. Obama Barackin virkaanastujaiset olivat taustalla. Juttelimme siinä niitä näitä identiteetistä, ihonväristä, erilaisuuden kokemuksesta.

Taustalla vaihtui dokkariksi Barackista. Sieltä kuului jokin Obaman ihaleva kommentti vaimostaan Michellestä. Mieheni huudahti taustalta, että kulta sinä olet minulle rakas ja tärkeä samasta syystä ja myös siksi, että sinä puhut aina niin älykkäitä ja oivaltavia asioita. Kanssasi ei ole tylsää. Minua alkoi itkettää, kun muutamaa tuntia aiemmin olin ehtinyt ajatella, miten kauhean ristin mieheni on riesakseen saanutkaan. Seurustelumme alkuaikoina mieheni vakioihastelua oli se, miten saatoin tyytyväisenä katsella hömppää televisiosta ja suoltaa samalla analyyttistä tekstiä näkemästäni, ja assosiaatio jostain sitcomin läpästä kiisi jonnekin kulttuurien rakentumiseen sosiaalisena koodina ja erilaisuuden hyväksymiseen hauskana ja hyvänä, jos se on riittävän lähellä valkoista (hetero)normia.

Minä en ehkä näe rakkauksia eri värisinä, mutta se kommentti auttoi minua ymmärtämään jotain rakkauden luonteesta. Rakkautta on monenlaista. Mutta tärkeintä kaikessa rakkaudessa on ehdoton rakkaus. Ehdoton siinä merkityksessä, että toista rakastaa juuri sellaisena kuin hän on, ilman ehtoja. Jos kaksi ihmistä voi olla yhdessä esittämättä mitään, silloin on kyse kauneimmasta rakkaudesta. Hullu rakkauteni oli ehdotonta ja kaikennielevää. Nykyinen rakkauteni on ehdotonta muttei kaikennielevää hulluutta vaan tervettä ja terveellistä. (Terveellinen ja terve rakkaus, kuinka tylsän kuuloista. Tästä ei kirjoiteta runoja, kirjoja eikä elokuvakäsikirjoituksia. Eikä tästä taida musiikkiakaan syntyä.) Ja rakkauteni lapsiin on kaikennielevää, ehdotonta. Rakkaus lapsiin on lähellä hullua rakkautta hetkittäin.