lauantai 6. joulukuuta 2008

Pää kaapissa

Eilen mieheni kertoi minulle kertoneensa ystävälleen, että minulla on todettu ad/hd. Ensimmäinen reaktioni oli säikähdys. En ole itsekään kertonut asiasta kuin muutamalle läheiselle ystävälleni (sekä laajalle tuntemattomien joukolle verkossa) enkä ole valmis olemaan avoimesti addi - täysin julkisesti. Olen halunnut jäädä kaappiin tämän tiedon kanssa, ja mieheni avoimuus asiasta tuntui siksi uhkaavan mielenrauhaani.

Mieheni ystävän reaktio oli kuulemma ollut: "Nyt kun sanot asiasta, tieto ei minua kyllä yllätä. Vaimosi ihastuttavimmat piirteet ovat selvästi myös ad/hd-piirteitä."

Jäin kiinnostuneena miettimään, että mitähän nämä piirteet voisivat olla. Ehkäpä tietty kirpeys, ärhäkkyys, asioiden näkeminen usein vähän asian vierestä ja arvaamattomuus tuottavat koomisuutta ja huvittavuutta, mikä sosiaalisissa tilanteissa voi onnistuessaan seuruetta viihdyttää.

Samat piirteet ovat sitten itselleni henkilökohtainen ongelma muussa elämässä. Elämässä ei ole kyse vain asioiden huvittavan puolen näkemisestä. Esimerkiksi työelämässä ei puolituntemattomien kanssa synny tilannekomiikkaa samoista aineksista kuin ystäväporukalla. Työelämässä hyväkin heitto voi aiheuttaa protestien vyöryn. Pidättelen itseäni aika paljon töissä olemasta oma itseni.

Jos ihmistä kielletään elehtimästä puhuessaan, hänen ulosantinsa laatu muuttuu värittömämmäksi ja yksinkertaisemmaksi. Ajatusten ilmaiseminen latistuu. Samalla tavalla minun pitää pidätellä itseäni työelämässä, miksi latistun jäykäksi ja tylsäksi. Turvalliseksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi. Otan työni hyvin vakavasti. Niin vakavasti, että se on naurettavaa.

Otan tämän puolivuotiaan diagnoosinikin ilmeisen vakavasti. En osaa suhtautua siihen kepeästi niin, että ad/hd on ominaisuus, joka on sekä hyvästä että pahasta. Minulle se on vain pahasta. Mutta mieheni ystävän sanojen jälkeen aloin tuumailla, että sama asia voi toden totta olla myös hyvästä. Ja aloin miettiä sitäkin, että itse kuvittelen olevani kaapissa tämän ominaisuuden suhteen, mutta ehkä minulla onkin vain pää kaapissa. Muut näkevät minut paremmin kuin minä itse. Samoin kuin homotutkani osuu yleensä oikeaan, niin ehkäpä ihmisillä on samanlainen ad/hd-tutka? Ehkei olisikaan ihan kamalaa, jos ad/hd ei olisikaan salaisuus?

lauantai 22. marraskuuta 2008

Aloittamisen vaikeus

Otsikkoon kiteytyy ja palautuu moni ongelmani. Aloittamisen vaikeus. Alkuunpääsemisen vaikeus. Sitten yleensä helpottaa, kunnes tulee se toinen vaikeus. Lopettamisen vaikeus. Viimeistelyn vaikeus. Valmiiksi saamisen vaikeus. Irtipäästämisen vaikeus.

Tästä kertomukseni alkaa. Toivottavasti se ei tähän jää.