Kirjapiirin kokoontuminen

Kokoonnuimme eilen kirjapiirin kanssa meillä. (Puolisomme kutsuvat piiriä myös dokupiiriksi, koska viini virtaa näissä keskusteluissa.) Oli jälleen kerran ihan mahtava tapaaminen. Luettavana oli Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Kaksi naisista oli lukenut koko kirjan, yksi naisista oli lukenut 40 sivua, yksi oli lukenut Anna Lindhin murhaan asti, yksi oli lukenut kaksi sivua ja yksi ei ollut ehtinyt edes hankkia kirjaa. Ihan sujuvasti keskustelimme ensin kirjasta, sitten siirryimme kirjasta yleiseen keskusteluun kirjan teemojen innoittamana ja lopulta päädyimme juttelemaan omista asioistamme. Nauroimme ja itkimme. Lohdutimme ja väittelimme. Olimme samaa mieltä ja eri mieltä. Komentelimme toisiamme laskemaan rimoja. Puolustauduimme tiedostavuus-syytteitä ja hyvä-äiti-kommentteja vastaan. Yleensä ihan lopuksi puhutaan seksistä. Eilen puoliltaöin yksi kirjapiirin jäsenistä hihkaisi yllättyneen hämmästyneesti: "Emme ole tällä kertaa puhuneet ollenkaan seksistä."

On hienoa saada tavata näitä upeita naisia kirjallisuuden ja elämän merkeissä noin kerran kuussa. Yksi asia on tosin alkanut minua vaivata. Olen useimmilta heiltä pian vuoden salannut diagnoosini. Olen jo pari kuukautta miettinyt kertovani asiasta heille, mutta aina se on jäänyt. Eilen yksi ystävyksistä puhui ad/hd-oppilaastaan, joka aiheuttaa ongelmia. Siihen meinasin spontaanisti sanoa, että niin siis mullahan on ad/hd. Mutta tajusin siinä hetkessä, että juuri se ei olisi ollut se hyvä kohta avautua, mutta että hetki on hyvin lähellä. Tajusin ennen kaikkea, että olen nyt valmis kertomaan asiasta heille avoimesti. Olen yhä aikamoinen simpukka omien asioideni suhteen ja olen vain parille kaikkein lähimmistäni kertonut diagnoosistani. Heidän reaktionsa surettivat minua, koska he kielsivät asian, että juuri sinulla ei missään nimessä voi olla ad/hd. Älä viitsi hupsia. Heidän reaktionsa on osaksi saanut minut vaikenemaan asiasta laajemmin enkä ole diagnoosiani enkä lääkitystäni ottanut heidän kanssaan puheeksi vaikka muuten elämästäni avoimesti kerronkin. Hekään eivät ole kyselleet minulta mitään. Mietin, ovatko unohtaneet vai eivätkö kehtaa kysyä? Jotenkin loukkaa, että yksi hyvin iso mullistus elämässäni on heistä sula mahdottomuus. Mutta olen myös alkanut yhä paremmin ymmärtää, miksi heidän on vaikea yhdistää minua ja ad/hd:ta.

Ensinnäkin tällainen simpukka kun olen, en kuitenkaan tule kertoneeksi kaikista ongelmistani heille. Yleensä kerron ongelmistani vasta kun olen ratkaissut sen tai keksiytynyt kouppaus- ja kompensaatiokeinon. Jos kerron ongelmasta kun tilanne on päällä, kerron siitä hauskana tarinana. Minä kun tuppaan näkemään synkimmälläkin hetkellä kuitenkin asioiden hauskankin puolen, niin minusta ei aina huomaa, kuinka pahana olen. Toiseksi tämä on niin näkymätön vamma. Tästä on minulle eniten ongelmia arjen ja työn hallinnassa, itsekseni puuhaillessa. Suurimmat vaikeudet minulla on aloittamisen vaikeudessa, muistamisessa ja muistiinpalauttamisessa. Minä niiden kanssa kamppailen ja kehittelen muistia tukevia järjestelmiä. Ei se jatkuva taisto itseäni vastaan näy päälle päin eikä etenkään silloin kun nautin ystävieni seurasta.

Mutta en minä ystäviäni syytä tästä salailusta. Lähimmille ystävilleni kerroin asian niin tuoreeltaan, etten ollut itsekään sopeutunut täysin koko ajatukseen. Siinä vaiheessa olisin kaivannut kuuntelijaa ja tukea enkä ollut kypsä kuulemaan epäilyjä enkä jaksanut vakuuttaa vaivoistani. Sulkeuduin kuin simpukka itsekseni miettimään ja hiomaan tätä hiertävää kirjainyhdistelmää. Ja nyt olen valmis tämän helmen esittelemään, kun olen jälleen kerran ratkonut ongelmiani itsekseni. En minä varmaan koskaan osaa jakaa sisintäni muiden kanssa silloin kun tilanne on päällä, vaan minä käyn asiat läpi itsekseni, kunnes pääsen selville asioiden perimmäisestä luonteesta ja sopeudun uuteen tilanteeseen.