Stilli aatoksistani

Olen kirjoittanut englanniksi paperia eräästä tarkasti rajatusta ei-kielellisestä piirteestä. Eilen viilasin puolet tekstiosuudestani, tänään pitää viilata toinen puoli. Eihän se häävi esitys vielä ole, mutta tämä on vasta ehdotus paperiksi. Jos tämä hyväksytään, edessä on tarkempi hinkkauskierros. Olen ollut hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa työskentelyn osalta. Toisaalta nautin, toisaalta voin pahoin. Joudun vetämään mutkia suoraksi, mikä on hyvä asia sinällään, mutta aiheuttaa minussa eksistentiaalisia kriisejä.

Pitäisi varmaan oppia rajaamaan vielä paremmin. Jotta voisin käsitellä jotain aihetta haluamassani tarkkuudessa viiden sivun puitteissa, kysymyksenasettelun pitää olla erittäin tarkka. Ja itse asiassa kysymyksen asettelu onkin tarkka, mutta minulla on karannut mopo käsittelyssä. Kunhan tämä puolikas on viilattu, täytyy tehdä yksi kierros menetelmällä 'Kill your darlings', jolloin ajatus- ja idearyteikköä saadaan karsittua.

Alan kallistua enenevissä määrin oraalisesti suoritetun väitöskirjan puolelle, koska kirjoittaminen on anaalista. Idean istutti samasta ongelmasta kärsivä ystäväiseni minuun. Osaan puhua, kertoa, esitellä ja vakuuttaa yleisöni tiedoillani ja analyyseilläni, mutta kirjoittaessani en osaa puristaa ajatuksiani lineaariseen, kaksiulotteiseen asuun. Tai ehkäpä sitä voisi alkaa suunnitella blogiväitöstä, jossa voi tehdä kerroksittaisen väitöskirjan linkkien avulla?

Aiheen vaihto lennossa. Eilen juttelimme miehen kanssa hartaasti aiheesta 'Minä ja opettaminen'. Olen kärsinyt esikoulusta alkaen fyysisesti tilanteista, joissa on enemmän kuin 3 ihmistä yhtä aikaa koolla eikä tämä piirre ole 30:ssä vuodessa muuttunut miksikään. Alan olla kolmen periodin jälkeen tyhjiin imetty ja lasken päiviä siihen, että neljäs periodi on pulkassa ja jäljellä on enää paperityöt ja sitten pääsen palautumaan ansaitulle pitkälle kesälomalle. On selvää, että tässä työssä en koe henkisesti kukoistavani, on todellakin korkea aika tehdä päätelmiä tästä asiasta.

Tutkin ja selvitän asioita mielelläni, mutta inhoan ajatuksen saattamista paperisiksi tuloksiksi. Suunnittelen mielelläni hyvää opetusta ja linjakasta arviointia sekä kehittelen uusia lähestymistapoja asioihin, mutta väsyn kohtuuttomasti siihen jatkuvaan valmiustilaan, minkä sosiaaliset kontaktit (opiskelijat) minussa synnyttävät. Olen tukkeutuneessa uraputkessa.

Turvallisuushakuinen puoleni pitää säännöllisistä tuloista. Onnellisuushakuinen puoleni kaipaa työtä, missä en joutuisi kouppaamaan niin paljon omien defisittieni takia. Olen edelleen hakemassa opiskelemaan puheterapeutiksi ja haluaisin erikoistua erityisesti autisminkirjon häiriöiden aiheuttamiin ongelmiin järjestyksessä asperger, ad/hd ja autismi. Kahdesta ensi mainitusta kun löytyy kokemusta ihan omasta takaa.

Luin Iris Johanssonin kirjan 'Toinen maailma jonka tunnen'. Vaikka en ole koskaan ollut samalla tavoin autistinen, niin hänen tapansa havainnoida ja ymmärtää ihmisten vuorovaikutusta ei ollut vieras minulle. Oli jopa hämmentävää, kuinka monessa kohden pystyin samaistumaan autistisen ihmisen elämäkertaan omakohtaisesti, vaikka itselläni ensisijainen ongelma nyt aikuisena on tarkkaavuudensäätelyssä . Lapsena olin tosin selkeästi asperger-piirteinen, mutta näkyvin aspergerpiirteeni (sosiaalinen vetäytyminen) alkoi helpottaa 20-25-vuotiaana. (Näkyvyys alkoi helpottaa, kokemus ei niinkään.)

Oma muistikuvani itsestäni siis on sellainen, että mahdollisesti olisin ollut lapsena varsin selväkin asperger, jos silloin moisia olisi diagnosoitu. Minua pidettiin hiljaisena, hajamielisenä proffana, joka on epäsosiaalinen ja kömpelö ja hassu yhdistelmä terävyyttä ja yksinkertaisuutta, lempeyttä ja tunteettomuutta. Tiesin kaikenlaista, mutten ymmärtänyt vitsailua enkä metaforia vielä lukiossakaan. Pelastin hämähäkkejä ja muurahaisia aikuisten murhanhimolta, ja koin fyysisenä kipuna, jos kuulin muurahaisen rusahtavan aikuisen kengän kannan alla, mutten itkenyt enkä osoittanut tunteita ihmisille. Paijasin koiria antaumuksella, mutten halunnut aikuisten syliin ja inhosin päänsilittämistä ja kaikkea koskettamista. Papatin kotona tauotta, koulussa en avannut suuta koko päivänä muutamaan vuoteen.

Palatakseni siihen mistä aloitin. Paperissani käsittelen hyvin yksinkertaista ilmiötä. Ihmiset tekevät keskustellessaan välillä eleen, jossa etusormi on ojennettuna (muut sormet nyrkissä). He eivät näytä tällä eleellä mitään konkreettista tarkoitetta ympäristöstään vaan he osoittavat sillä puheestaan tärkeän sanan. Yhden tällaisen eleen analysointi vaatii viiden erilaisen kontekstin huomioimisen. Kaikki nämä viisi kontekstia vaikuttavat siihen, miten eleen käsimuoto, orientaatio, paikka ja liike ovat motivoituneet, millaisia merkityksiä eleelle voidaan antaa ja mitä funktioita sillä voidaan katsoa olevan. Voidakseni kertoa tyhjentävästi, miten kulttuuri, toimintatyyppi, sosiaalinen tilanne, vuorovaikutustilanne sekä eleen eksakti paikka lausumassa vaikuttavat eleen muotoon, merkitykseen ja funktioihin, minun pitäisi saada sadan vuoden yksinäisyys, jotta kokisin onnistuneeni tehtävässäni. Sen sijaan minulla on 48 tuntia, korvatulpat ja kaksi lasta ja mies, jotka juoksevat hippaa pitkin kämppää.