maanantai 25. toukokuuta 2009

Remonttisätky

Puutalon kylpyhuoneen remontointi on ressaavaa ajateltavaa. Avaimet käteen -toimituksessakin pitää seurata, että hommat etenee oikein. Kosteuseristysten tarkistamiseen on palkattu ulkopuolinen henkilö, joka piti soittaa paikalle seinän vesieristystä tarkistamaan ja myöhemmin lattian vesieristystä. Tämän puhelun firma unohti hoitaa ja nyt sit pukkaa kaakelia jo seinään. Soitin sätkypuhelun ja asia on nyt hoidossa.

Vihaan hoitaa remonttiin liittyviä asioita, koska saan joka kerta slaagin, kun joudun miettimään asioiden oikeaa etenemistä. Lisäksi katon höyrysulku ei ainakaan Puutalon märkätilat (2003) rt-kortin mukaan näytä menevän oikein. Ja soitinpa ystävälle, joka pk-seudulla vanhojen puutalojen remppoja tekee ja tietää yhden jos toisenkin asian menetelmistä. Hän vahvisti tulkintani oikeellisuuden, mutta sanoi, että ei hän näkemättä voi sanoa, meneekö se oikein vai väärin, se höyrynsulku. Eli mie maallikko akka tätä asiaa tiedä enkä selville saa, siksi on se tarkastaja sovittu alunperinkin. No onneksi hän (tarkastaja) pääsee heti huomenna aamusta paikalle, niin pääsen tästä ressistä eroon välittömästi.

Koko remontti alkoi ihan väärällä jalalla ja typerässä aikataulussa ja olen saanut minisätkyjä tämän tästä, koska pikkuasioissa on ollut ongelmia. Ei mitään niin vakavaa, että ihan moittia pitäisi, mutta ärsyttää sellainen, että luvataan kymmenen kaunista ja tusina hyvää, että suojataan pinnat. Ja todellisuudessa jätkät painaa menemään kuraiset kumpparit nirskuen maalatuilla puulattioilla. Perskule. No mie sain sanaisen arkkuni auki ja sanoin, että mites ois tuo lattian suojaus ennen kuin yhtään enempää ravaatte siinä.

Ja remontti alkoi 2 viikkoa ennen sovittua. Marssivat sisään, repivät pöntön irti, katkaisivat vedentulon ja katosivat neljäksi päiväksi. Naurettiin ystävien kanssa, että tämä taitaa olla tyypillinen reviirin merkkaustapa näillä firmoilla, mutta ei se 4,5 tonnin laskua maksaessa paljon naurattanut, kun jätkät oli pyörremyrskyn tavoin käyneet 2 tuntia kolmeen pekkaan repimässä tavaroita irti eikä mitään muuta ollut tapahtunut. Kun alkuperäinen diili oli, että laskuja maksetaan työn edetessä aina tehdystä työstä. Kyllä mie siinä mietin, että sopparia tehdessä olisi kai pitänyt sopia jotain rajapyykkejä sille, mikä katsotaan tehdyksi työksi laskutuserää kohden.

Ja nyt alkoi yksi tyyppi vinkua, että työ ei olisi edistynyt meidän omien hommien takia. Me kun poistettiin tässä yhteydessä vanhoja eristeitä, joiden pöly pahentaa minun ja lasten astmaa. Mutta yksikään meidän tekemä homma ei ole ollut kertaakaan heidän tekemistensä tiellä, eli he ovat voineet koko ajan edetä rempan kanssa aikataulussaan. Aikataulu on onneksi alun viivytyksen jälkeen ollut ihan ripeä, mutta laskuja pukkaa yhä niin tiuhaan tahtiin, että vikasta erästä sanoin, että me ei nyt tätä makseta vielä, kun ei ole työ niin pitkälle kuitenkaan edennyt, että koko summa kannattaisi maksaa, kun kattoakaan ei ole edes aloitettu eikä tarkastajaa soitettu paikalle sovitussa vaiheessa.

Jotenkin sählän tuntuista menoa on ollut, etenkin yhdellä pomoista. Se taitaa kuulua tähän sähläsöhlä-klaaniin, niin yritän ymmärtää sitä sen koohausta ja sekoilua aikataulujen ja yksityiskohtien kanssa. Mulla on vaan sen verran aspergerin vikaa, että selvitän itse asioita sen verran, että osaan hätääntyä suunnilleen oikeassa kohdassa. varmasti ne kaiken hoitaa kuten pitääkin, mutta parempi turha hälytys kuin asioiden tarkastuttamatta jättäminen tässä kohden.

tiistai 19. toukokuuta 2009

Puhe sosiaalisuuden rakentajana

Tuli vielä yksi käytännön esimerkki mieleen, missä mun sosiaalinen käsityskyky lakkaa. Kertokaa mulle, mitä tarkoittaa, kun naapurille sanotaan: Voi sua lapsetonta, kun meidän naapurissa asut, kun meidän pihasta tulee niin paljon meteliä lasten takia. Jos meteliä tulee oikeasti häiritsevissä määrin, niin ei kai kukaan vastaa tuohon, etttä joo hyvä kun otit puheeksi ja voisitteko mitenkään olla hiljempaa. Vai voiko tuohon vastata noin?

Oletan, että ainoa sopiva vastaus on jotain sisällöltään: "Noo lapset on lapsia ja ei teiltä kyllä meteliä kuulu." No miksi tuollaisia keskusteluja käydään? Onko siinä kyse toisen asemaan asettumisesta, eli että ajattelee, että ehkä lapsettomasta nuoresta miehestä pihastamme kuuluvat lasten äänet ovat häiritseviä ja kertomalla tämän harrastaa huomaavaista aseistariisuntaa vai onko se jonkinlainen epäsuora pahoittelu ja siis anteeksipyyntö?

No sitten aloin miettiä, että kyllä mie olen se meidän pihan kovaäänisin ja rasittavin silloin kun pauhaan lapsilleni. En ole ylpeä volyyminsäätelyn heikkoudestani, vaan olen kivuliaan tietoinen, että tulee pauhattua liikaakin. Ja kun kuulen jonkun melskaavan kuten itse melskaan, tajuan miten pahalta se ulkopuolisesta ja hiljaisemmasta ihmisestä varmaankin kuulostaa. Lapsettomasta puhumattakaan. No sittenhän tämän talon asukkaiden pitäisi naapureille pyydellä anteeksi mua, kun olen sellainen tukkijätkä, karkea ja sivistymätön, kovaääninen moukka. Kuvittelin tilanteen mielessäni ja se tuntui jotenkin ihan mahdottomalta ja todella koomiselta ajatukselta. "Anteeksi kun tuo talomme toinen rouva on niin kovaääninen ja karkea. On varmaan raskasta asua meidän naapurissamme."

No miksi sitten lasten elämänmenoa pyydellään anteeksi. Kun pääasiassa lapset leikkii riemuissaan ilosta pirskahdellen. Sehän on vain hauskan kuuloista. Ja hepulikohtaukset eivät kestä kauan, vaikka ne ovat sitäkin läpitunkevampia kirkumiskohtauksia, jotka päätyvät kiemurtelevan kiukkupussin sisällekantamiseen ja rauhoittamiseen. Niin miksi normaalia elämää pitää pyydellä anteeksi? Miksi elämän näkymistä ja kuulumista pitää pahoitella? Uskon, että siihen on hyvä syy, jonka kaikki muut tajuaa ihan tuosta vaan, mutta mulle tuo on ihan hebreaa. Tuollaisten keskusteluiden täytyy palvella jotain muuta tarkoitusta kuin tiedon välittämistä asianosaisten välillä.

Rakentamisvertausta käyttääkseni: Naapurin rouva on käytöstavoiltaan ja sivistystasoltaan helmipontattua panelia kun minä olen halvinta raakalautaa. Mutta ei mulle ole tullut koskaan mieleen pyytää anteeksi, että voi voi kun olen vain raakalautaa, koska musta raakalauta on ihan hyvä. Sitä tarvitaan rakentamisessa ihan yhtä paljon kuin kaunista paneliakin.

Kirjoittamattomat säännöt

Minusta tuntuu, että suurin osa törmäyksistäni ihmisten kanssa johtuu kirjoittamattomista säännöistä, joiden mukaan muut osaavat toimia mutta minä en. Ja kun tajuan kirjoittamattoman säännön, en osaa sitä purematta niellä, vaan mietin, mikä on säännön perimmäinen tarkoitus. Jos sellaisen löydän, voin säännön hyväksyä ja alkaa sitä noudattamaan. Tai alan ainakin opetella sen noudattamista.

Siisteyden reunaehdot ja raja-arvot ovat yksi näistä ongelmia tuottavista käsitteistä. On olemassa ihmisiä, jotka ovat hyvin siistejä - jopa ylettömän. (Lattiat kiiltää, pölyä ei näy missään, maton hapsut on kammattu, kaikelle on paikkansa. Järjestys on silmiinpistävää.) Sitten on normaalia siisteyttä. Sitten on mun siisteyttä, joka on jo vähän huiskin haiskin ja mullin mallin, en pidä liasta, mutta epäjärjestys ei haittaa kuin satunnaisesti. Sitten on jokin ääripää, missä epäjärjestyksen määrä ja likakerrostumat lähentelevät kaatopaikkaa, mutta käsittääkseni en ole lähelläkään tätä ääripäätä. Naapurimme kuuluu minusta normaalin siisteyden ja meidän siisteyden välimaastoon. Kuitenkin häntä usein häiritsee yhteisellä pihalla asiat, jotka minua eivät häiritse. Yritän nyt punnita, olenko minä vallaton sottapytty vai en.

Meillä on remontti käynnissä, minkä takia pihamme kieltämättä on tavanomaista epäsiistimpi: remonttimiesten tavaraa on siellä täällä odottamassa käyttöä, jätesäkeissä on roskia ja jätesäkkejä on vino kasa. Ne viedään kaatikselle remontin päätyttyä. Lisäksi lapset ovat saaneet leikkiä puukuitueristeellä, josta on levinnyt muruja parin neliön alalle. Alue näyttää samalta kuin nurmikko omenapuun kukinnan jälkeen, eli siinä on pientä valkoista täplitystä nurmen seassa. Nöyhtä tulee katoamaan seuraavan sateen yhteydessä. Se on luonnolle ja lapsille vaaraton, maatuva luonnonmateriaali. Toki näen, että onhan eriste vähän epäsiistin näköistä, mutta ei se minua tavattomasti häiritse ottaen huomioon, miten piha yleensä on siisti ja viihtyisä jäljiltämme. Minusta lasten ilo remonttileikistä voittaa hetkellisen esteettisen menetyksen. Etenkin kun kyseessä ei ole jatkuva leikki, vaan tosiaan hetken kestävä riemu pienestä eristeen ylijäämäpalasta.

Naapurimme ilmaisi, että tämä eristeleikki pitää lopettaa, koska se nöyhtä leviää kaikkialle. Me vastasimme, että antaa lasten vielä hetken iloita tästä leikistä. Huomasin, että naapurimme ei pitänyt siitä, että emme kieltäneetkään eristeleikkiä, vaikka hän ilmaisi sen epäsuotavaksi sottaisuuden takia. Nyt mietin, olenko ihan kohtuuton, että en kiellä leikkiä, joka hänestä on liian sottaavaa, mutta minusta ei vielä häiritsevän sottaavaa. Mistä minä voin tietää, olenko ylittänyt roimasti kaikki siisteyteen liittyvät raja-arvot sallimalla tämän leikin vai onko naapurin silmä nyt vähän turhan herkkä näylle? Omenapuiden kukinnan jälkeen koko piha näyttää samalta kuin tuo parin neliön alue. Omenapuun kukkien terälehdet koristavat pihan kauniiksi, koska tiedämme valkoisen nöyhtän olevan omenapuun kukan terälehtiä. Onko ero kokemuksessa vain psykologinen?

Vai katkesiko hanhen selkä juuri noista lasten aiheuttamista nöyhdistä? Remonttimiehet kun eivät ole kaikkia jälkiään siivonneet pihalla, mutta remonttimiehiksi he ovat minusta harvinaisen siistejä. Heiltä on pihaan jäänyt sahanpurua, kipsilevyn jauhoa ja pieniä palasiakin, eristenöyhtää sopivien palojen sahaamisen jäljiltä. Minusta tuo on ihan samanlaista sotkua kuin kaikilla näkemilläni työmailla. Olen parhaani mukaan enimpiä siivoillut, mutta olen ajatellut että siivoan pihan kunnolla remontin valmistumisen jälkeen, koska pientä roskaa remonttimiesten jäljiltä tulee päivittäin. On minustakin harmillista, että pihamme on tavanomaista epäsiistimpi, mutta ajattelen sen päättyvän viimeistään ensi viikolla remontin valmistuttua. Minusta tämä on vielä ihan normaalia remonttiin liittyvää ja väliaikaista epäjärjestystä, jonka siistimme ajallaan niin, että pihalla mieli ja silmä lepää. Tuo lasten eristeleikin aiheuttama sotku on hyvin vähäistä verrattuna siihen, mitä remonttimiesten jäljiltä jää, miksi minun on jotenkin vaikea eläytyä siihen, miksi juuri se leikki pitäisi kieltää. Samalla mietin, että naapurisovun kannalta kannattaisi vaan kiltisti muuttaa kurssia suullisen nootin jälkeen, vaikka ei itse ihan samaa mieltä asiasta olisikaan. Ei kaiken aina tarvitse olla loppuun asti perusteltua ja johdonmukaista.

En haluaisi olla se kauhea naapuri, joka pilaa yleisen viihtyvyyden kaikilta lähinaapureiltaan ja yritänkin miettiä, missä menee kohtuuden raja. Ehkä minun olisi pitänyt vielä enemmän siivota remonttimiesten jälkiä iltaisin töistä kotiin palattuani? Ehkä meidän olisi pitänyt vuokrata auto useammin ja viedä remonttiroskia pois pihasta nykyistä nopeammin? Ehkä minä pilaan naapurin ilon pihasta toiminnallani? Ehkä olen oikeassa, ehkä väärässä. Mutta lopulta päädyn pohdiskeluissani siihen tulokseen, että koska en osaa lukea muiden ajatuksia, minun pitää toimia vaan niin kuin pidän itse hyvänä ja järkevänä ja käytännöllisenä. Nyt on käytännöllistä, että lapset viihtyvät tarhan jälkeen ulkona eristeleikin parissa niin hyvin, että ehdin siivota sisältä remonttireiskojen työpäivän päätteeksi remonttipölyä, joka on vaikeasta astmasta kärsivien lastemme terveydelle pahasta. Minä en osaa, jaksa enkä pysty venymään täydellisyyteen, miksi teen sen mihin pystyn juuri nyt.

Joskus olen ollut kaikista kirjoittamattomista säännöistä niin sekaisin, että olen käyttänyt kaiken energian ja elämäniloni muiden miellyttämiseen ja sen miettimiseen, miten kaikilla muilla on hyvä olla. Minulla ei silloin ollut itselläni koskaan hyvä olla. Enkä kuitenkaan läheskään aina osunut hyvissä yrityksissäni oikeaan vaan menin virstan väärää. Kun lopulta masennuin ja uuvuin siihen yrittämiseen, minun oli pakko alkaa elää siten, minkä itse oikeaksi ja hyväksi katson, jotta jaksan elää ja olla jopa onnellinen. Taidan pitää siitä nytkin kiinni, mutta yritän naapurisovun takia olla vielä vähän huomaavaisempi pihan käyttäjä.

Mulla ei ole tapana sanoa itseäni häiritsevistä asioista heille, koska yleensä asiat eivät häiritse mua riittävästi, jotta kokisin tarpeelliseksi mennä aikuisia ihmisiä ojentamaan. Heidän juhlien jäljiltään pihasta on löytynyt lukuisia tupakantumppeja, joita olen keräillyt pois pienten natiaisten ulottuvilta. Ehkä minun ei olisi pitänyt siistiä pihaa vähin äänin ymmärtäen, että pikkuhiprakassa kaikki tumpit eivät osu purkkiin saati voimakkaammassa laitamyötäsessä. Olisi pitänyt närkästyneesti tehdä tiettäväksi, kuinka epämiellyttävää ja vaarallista on heitellä tumppeja pitkin pihaa. Mutta ei mulla vaan tule mieleen tuollainen asia, vaan ajattelen vilpittömästi, että sattuuhan sitä tekevälle ja he eivät varmaan ole vaan huomanneet vielä tumppeja, miksi voin ne joutessani kerätä pois häiritsemästä. Se mua ehkä tässäkin episodissa vaivaa, että naapuri herkemmin valittaa asioista kun itse vaan korjaan häiriötekijät pois päiväjärjestyksestä enkä koe tarpeelliseksi ojentaa muita. Haluaisin itseäni kohdeltavan kuten kohtelen muita. Siitä tässä kai on pohjimmiltaan kyse.

En ole katkera mutta kumminkin.

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Kirjapiirin kokoontuminen

Kokoonnuimme eilen kirjapiirin kanssa meillä. (Puolisomme kutsuvat piiriä myös dokupiiriksi, koska viini virtaa näissä keskusteluissa.) Oli jälleen kerran ihan mahtava tapaaminen. Luettavana oli Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Kaksi naisista oli lukenut koko kirjan, yksi naisista oli lukenut 40 sivua, yksi oli lukenut Anna Lindhin murhaan asti, yksi oli lukenut kaksi sivua ja yksi ei ollut ehtinyt edes hankkia kirjaa. Ihan sujuvasti keskustelimme ensin kirjasta, sitten siirryimme kirjasta yleiseen keskusteluun kirjan teemojen innoittamana ja lopulta päädyimme juttelemaan omista asioistamme. Nauroimme ja itkimme. Lohdutimme ja väittelimme. Olimme samaa mieltä ja eri mieltä. Komentelimme toisiamme laskemaan rimoja. Puolustauduimme tiedostavuus-syytteitä ja hyvä-äiti-kommentteja vastaan. Yleensä ihan lopuksi puhutaan seksistä. Eilen puoliltaöin yksi kirjapiirin jäsenistä hihkaisi yllättyneen hämmästyneesti: "Emme ole tällä kertaa puhuneet ollenkaan seksistä."

On hienoa saada tavata näitä upeita naisia kirjallisuuden ja elämän merkeissä noin kerran kuussa. Yksi asia on tosin alkanut minua vaivata. Olen useimmilta heiltä pian vuoden salannut diagnoosini. Olen jo pari kuukautta miettinyt kertovani asiasta heille, mutta aina se on jäänyt. Eilen yksi ystävyksistä puhui ad/hd-oppilaastaan, joka aiheuttaa ongelmia. Siihen meinasin spontaanisti sanoa, että niin siis mullahan on ad/hd. Mutta tajusin siinä hetkessä, että juuri se ei olisi ollut se hyvä kohta avautua, mutta että hetki on hyvin lähellä. Tajusin ennen kaikkea, että olen nyt valmis kertomaan asiasta heille avoimesti. Olen yhä aikamoinen simpukka omien asioideni suhteen ja olen vain parille kaikkein lähimmistäni kertonut diagnoosistani. Heidän reaktionsa surettivat minua, koska he kielsivät asian, että juuri sinulla ei missään nimessä voi olla ad/hd. Älä viitsi hupsia. Heidän reaktionsa on osaksi saanut minut vaikenemaan asiasta laajemmin enkä ole diagnoosiani enkä lääkitystäni ottanut heidän kanssaan puheeksi vaikka muuten elämästäni avoimesti kerronkin. Hekään eivät ole kyselleet minulta mitään. Mietin, ovatko unohtaneet vai eivätkö kehtaa kysyä? Jotenkin loukkaa, että yksi hyvin iso mullistus elämässäni on heistä sula mahdottomuus. Mutta olen myös alkanut yhä paremmin ymmärtää, miksi heidän on vaikea yhdistää minua ja ad/hd:ta.

Ensinnäkin tällainen simpukka kun olen, en kuitenkaan tule kertoneeksi kaikista ongelmistani heille. Yleensä kerron ongelmistani vasta kun olen ratkaissut sen tai keksiytynyt kouppaus- ja kompensaatiokeinon. Jos kerron ongelmasta kun tilanne on päällä, kerron siitä hauskana tarinana. Minä kun tuppaan näkemään synkimmälläkin hetkellä kuitenkin asioiden hauskankin puolen, niin minusta ei aina huomaa, kuinka pahana olen. Toiseksi tämä on niin näkymätön vamma. Tästä on minulle eniten ongelmia arjen ja työn hallinnassa, itsekseni puuhaillessa. Suurimmat vaikeudet minulla on aloittamisen vaikeudessa, muistamisessa ja muistiinpalauttamisessa. Minä niiden kanssa kamppailen ja kehittelen muistia tukevia järjestelmiä. Ei se jatkuva taisto itseäni vastaan näy päälle päin eikä etenkään silloin kun nautin ystävieni seurasta.

Mutta en minä ystäviäni syytä tästä salailusta. Lähimmille ystävilleni kerroin asian niin tuoreeltaan, etten ollut itsekään sopeutunut täysin koko ajatukseen. Siinä vaiheessa olisin kaivannut kuuntelijaa ja tukea enkä ollut kypsä kuulemaan epäilyjä enkä jaksanut vakuuttaa vaivoistani. Sulkeuduin kuin simpukka itsekseni miettimään ja hiomaan tätä hiertävää kirjainyhdistelmää. Ja nyt olen valmis tämän helmen esittelemään, kun olen jälleen kerran ratkonut ongelmiani itsekseni. En minä varmaan koskaan osaa jakaa sisintäni muiden kanssa silloin kun tilanne on päällä, vaan minä käyn asiat läpi itsekseni, kunnes pääsen selville asioiden perimmäisestä luonteesta ja sopeudun uuteen tilanteeseen.