Nyt on alkanut kolmannen lääkkeen kokeilu. Jotenkin ei jaksaisi. Tekisi mieli luovuttaa, antaa periksi. Nostaa kädet ilmaan: Tällainen musta on tullut. Mennään sillä mitä on annettu.
Lueskelin tänään Loveckyn kirjaa Different minds. Siinä käydään läpi lahjakkaiden lasten aspergeria ja adhd:ta. Mulle tuli kirjasta sekä lohdullinen että surullinen olo. Eniten alkoi surettamaan, kun tunnistin niistä kuvauksista omat lapseni. Vaikka jo kauan olen tiennyt, ettei omenat ole kauas näistä puista pudonneet, niin silti sitä on halunnut ajatella, että omat lapset on vain persoonallisia, mutta eivät tarkkaavaisuushäiriöisiä.
Kirjan jälkeen pohdiskelin myös sitä, että olisinko tehnyt jotain toisin, jos olisin tiennyt ominaisuuksistani enemmän ennen ammatinvalintaa esimerkiksi. Vaikea jossitella. Ei kannata. En edes aloita.
Kirjan jälkeen huokaisin syvään. Toivottavasti osaan olla taitava äiti lapsilleni. Toivottavasti ymmärrän heitä. Toivottavasti kuulen heitä. Toivottavasti näen heidät. Nyt näen ja nyt ymmärrän. Mutta entä jos kadotan sen kyvyn? Hukkaan heidät?
No ei pidä liikaa tulevia miettiä, mutta tällaiseen murehtimiseen olen taipuvainen. Vaikka lapset vanhempiaan muistuttavat, he eivät ole vanhempansa eivätkä toista vanhempiensa historiaa. Se mun pitää muistaa.
Yhtäläisyyksistä huolimatta: Minun lapseni eivät ole minun. Minun lapseni eivät ole minä.
Niin ja se lohdullinen osuus kirjasta. Aloin vakavasti miettiä, että jos lääkkeistä ei löydy ratkaisua tarkkaavuuden säätelyn ongelmiin, niin sitten mun pitää tehdä sama kuin joskus ennenkin eli muuttaa ympäristöä ja tehdä uusia ammatillisia valintoja, jotka mahdollistavat sen, että teen enemmän sitä, missä olen luontaisesti hyvä ja yritän vähemmän sitä, mikä on mulle vaikeaa. Kun uskaltaa luopua jostain, niin aina siitä on seurannut vain hyvää.
Puutarhablogi tammikuussa
2 kuukautta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti