sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Surua ja lohtua

Nyt on alkanut kolmannen lääkkeen kokeilu. Jotenkin ei jaksaisi. Tekisi mieli luovuttaa, antaa periksi. Nostaa kädet ilmaan: Tällainen musta on tullut. Mennään sillä mitä on annettu.

Lueskelin tänään Loveckyn kirjaa Different minds. Siinä käydään läpi lahjakkaiden lasten aspergeria ja adhd:ta. Mulle tuli kirjasta sekä lohdullinen että surullinen olo. Eniten alkoi surettamaan, kun tunnistin niistä kuvauksista omat lapseni. Vaikka jo kauan olen tiennyt, ettei omenat ole kauas näistä puista pudonneet, niin silti sitä on halunnut ajatella, että omat lapset on vain persoonallisia, mutta eivät tarkkaavaisuushäiriöisiä.

Kirjan jälkeen pohdiskelin myös sitä, että olisinko tehnyt jotain toisin, jos olisin tiennyt ominaisuuksistani enemmän ennen ammatinvalintaa esimerkiksi. Vaikea jossitella. Ei kannata. En edes aloita.

Kirjan jälkeen huokaisin syvään. Toivottavasti osaan olla taitava äiti lapsilleni. Toivottavasti ymmärrän heitä. Toivottavasti kuulen heitä. Toivottavasti näen heidät. Nyt näen ja nyt ymmärrän. Mutta entä jos kadotan sen kyvyn? Hukkaan heidät?

No ei pidä liikaa tulevia miettiä, mutta tällaiseen murehtimiseen olen taipuvainen. Vaikka lapset vanhempiaan muistuttavat, he eivät ole vanhempansa eivätkä toista vanhempiensa historiaa. Se mun pitää muistaa.

Yhtäläisyyksistä huolimatta: Minun lapseni eivät ole minun. Minun lapseni eivät ole minä.

Niin ja se lohdullinen osuus kirjasta. Aloin vakavasti miettiä, että jos lääkkeistä ei löydy ratkaisua tarkkaavuuden säätelyn ongelmiin, niin sitten mun pitää tehdä sama kuin joskus ennenkin eli muuttaa ympäristöä ja tehdä uusia ammatillisia valintoja, jotka mahdollistavat sen, että teen enemmän sitä, missä olen luontaisesti hyvä ja yritän vähemmän sitä, mikä on mulle vaikeaa. Kun uskaltaa luopua jostain, niin aina siitä on seurannut vain hyvää.

lauantai 19. syyskuuta 2009

Syömisestä ja uudesta työstä

Muistan lukeneeni, että syömishäiriöt ja neuropoikkeavuudet jossain määrin liittyvät toisiinsa. Nuorempana suhteeni syömiseen on ollut ongelmallinen. Paastosin mielelläni päivästä muutamaan, koska kunnon nälästä tuli hyvä olo. Ja se kun ylitti sen nälän kynnyksen eikä enää tuntenut nälkää, olo oli euforinen. Illan hämärtyessä ja vanhempien nukahtaessa hiivin kaapeille ja söin kaikkea mitä sain käsiini, kunnes tuntui että ratkean. Siitä toisesta ääripäästä tuli yhtä hyvä olo. Tuntui euforiselta olla niin tukahduttavan täynnä.

Jossain vaiheessa tuli itseinho. Ja kuvotus. Silloin yritin opetella oksentamaan. Onnekseni mulla ei ole herkkä oksennusrefleksi, enkä oppinut oksentamaan. Pysyin aina tuon paastoamisen ja ahmimisen aikana varsin normaalipainoisena. Söin kerralla monen päivän kalorit.

Noita syömättömyys-ahmimispuuskia tuli aaltoina. Useamman kuukauden saatoin syödä aivan normaalisti ja pum yhtäkkiä aloin taas paastota päivät ja ahmia illat. Lopulta tajusin, että mulle syömisen kontrollointi oli arjesta pakoa. Kun saatoin keskittyä vain syömiseen ja syömättömyyteen, en ajatellut muuta. Jos oli paha mieli asioista, saatoin nälkäisenä keskittyä vain elimistöni lähettämiin viesteihin ja sivuuttaa sen mikä oikeasti ahdisti elämässä. Ja lopulta ahdoin itseni niin täyteen ruokaa, että tuntui turvalliselta.

Tuon asian tajuamisesta meni useampi vuosi siihen, etten enää lääkinnyt pahaa oloani säätelemällä syömistä äärirajoilla. Vähitellen nuo kaudet lyhenivät, koska pystyin nopeammin ratkaisemaan ne syyt, jotka kauden olivat laukaisseetkin. Nykyään en enää tarvitse tuota apukeinoa arjesta selviämiseen. Mutta sen huomaan, että ahdistuminen vie ruokahalun herkästi. Erityisesti erilaiset ruoan koostumukset alkavat tehdä pahaa. (Jos vaikka muusi on liian paakkuista ja vetistä, niin se yhdistelmä on syömäkelvoton. Tao jos se on liisterimäisen paksua. Maku on kutakuinkin sama, mutta rakenteen takia en pysty nielemään.)

Uusi työ koettelee nyt kestämisen äärirajoja. Ja niinpä syömisestäkin on tullut välttämätön paha. En enää päästä itseäni paastoamaan, vaan pakotan itseni syömään säännöllisesti. Töiden jälkeen saan ruoan alas vain, jos katson samalla televisiota. Syöminen on mekaaninen suoritus, joka on vain hoidettava pois päiväjärjestyksestä.

Huomaan, että uusi työ ahdistaa niin, että multa pääsee itku iltaisin. Se on hyvä työ. ja työkaverit ovat kivoja. Työ on kaikkea sitä mitä olen aina halunnut. Tosin taas vain vuoden pätkä. Työn ainoa ongelma on, että mulle on tullut kerralla monta uutta asiaa ja lisäksi pieniä liikkuvia osia. En millään ehdi työpäivän aikana tehdä töitä, miksi teen niitä viikonloppuisin. En voi olla perheen kanssa, koska mun on ihan pakko tehdä ne työt valmiiksi. Mua ahdistaa ja itkettää, koska näin ei pitäisi olla. Näin ei saisi tehdä. En halua tehdä näin. Mutta en keksi muutakaan ratkaisua. En osaa keksiä nopeampaa tapaa hoitaa työt.

Mietin, että pitäisi jutella esimiehen kanssa ja kertoa, että mun on vaikea joskus ymmärtää, mikä on tärkeää ja mikä ei ole tärkeää. etenkin jos tulee tunne, että asiat vyöryvät päälle ja hallittavaa on liikaa, niin alan vain raatamaan sokeasti sivuille katsomatta, koska lamaannut siitä työmäärästä niin, etten keksi mitään muutakaan tapaa kuin tehdä töitä henkeni edestä.

lauantai 12. syyskuuta 2009

Sisäsyntyinen masennus

Edellinen lääke sitten otti ja sotki dopamiini-serotoniini-noradrenaliini-järjestelmän niin, että kaikki oireet täsmäsi masennukseen. Siitä pitkä kirjoitustauko. Kun mitään ulkoista syytä moiseen ei ollut ja masennus alkoi käsi kädessä Stratteran enenevän puputtamisen kanssa, niin arvon neurologi tuli siihen tulokseen, että sisäsyntyinen masennus erotuksena 1990-luvun ulkosyntyiseen masennukseen. (Mikä sekään ei ole selvää, että kuinka ulkosyntyistä sekään lopulta oli...) Nyt on Strattera pois päiväjärjestyksestä. Aloitin työt lääkkeittä ja hohhoijaa. Se oli ihan kauheaa, kun sinkoilin aihepiiristä toiseen ja aloitin sata ja viimeistelin puoli asiaa. Tai sitten aamulla jokin vei aatokset ja tuumat väärälle uralle ja herra hyperfokus sai aimosaaliin muuta oheispuuhaa ansiotililleen.

Nyt sitten syödään vanhaa ja tuttua Concertaa, koska kolmen viikon lääkkeettömän töissäsekoilun jälkeen alkoi ahdistaa ja tuntua siltä, että kohta suattaapi alakaa masentammaan, jos ei ala tulosta tulla. Iltaisin on tosi hakattu fiilis, mutta sentään työpäivä menee mallikkaasti. Pääasiassa. Just nyt teettää ongelmia muuttaa laaja kokonaisuus lyhyeksi esitykseksi ja vanha tuttu 'en näe metsää puilta' problematiikka vaikeuttaa työn etenemistä. Ja kun perfektionismipelsepuubille ei tietenkään kelpaa hyvä esitys, vaan pitää olla loistokas idea ja loppuun saakka hiottu, upea toteutus, niin tässä sitä nyt kärvistellään.

Niin siitä 90-luvun masennuksesta. Taustalla vaikutti ensinnäkin lapsuuden ja nuoruuden jutut. Siihen päälle tuli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia yliopisto-opinnoissa, joiden kanssa kamppailin ja parhaani tein, mutta tunsin olevani niin vieraalta planeetalta, että vaikeudet kasaantuivat. Kun mistään ei tullut mitään eikä lapsuudenkotikaan ollut ollut perin tukeva ja kannustava, niin muahan alkoi ihan rehdisti masentaa. Jälkikäteen olen tajunnut, että lapsuudenkodin tukemattomuus johtuu pitkälti vanhempien omista vaikeuksista, miksi eivät osanneet olla muuta kuin mitä olivat. Ja yliopisto-opinnoissa ongelmat johtuivat pitkälti omista neuropoikkeavuuksista. Niin oliko se masennus sitten sisä- vai ulkosyntyistä, koska ulkoiset ongelmat syntyivät sisäisten neurotus- ja hormoonitusvirheiden takia.

Kyllähän sitä apua tuli haettua (psykologilta, opinto-ohjaajalta, kirjallisuudesta yms.) mutta kun ei tiedetty perimmäistä syitä ongelmiin, niin eihän ongelmat varsinaisesti kadonneet mihinkään. Ongelmien kanssa piti vaan oppia elämään ja porskuttamaan. Noina aikoina minusta tuli sisäinen cheerleadauksen mestari. Ja nyt noita taitoja taas totta totisesti tarvitaan. Olen keskimäärin aika puhki, koska tämä työ vie nyt kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa. Ihan vähän jopa kaduttaa, että miksi ihmeessä tähän hommaan suostuin. Hyvä palkka, kiva työ, nehän ne houkutteli mieron tielle. Kyllä sitä ihminen on hullu. :-D Ei vaan oikeasti, olisihan mun pitänyt tietää, että nyt tulee sellainen haastetason nousu, että mun pikkupää menee taatusti alkuperäiseen default-tilaan eli sätkymoodille.