Kirjoittamattomat säännöt

Minusta tuntuu, että suurin osa törmäyksistäni ihmisten kanssa johtuu kirjoittamattomista säännöistä, joiden mukaan muut osaavat toimia mutta minä en. Ja kun tajuan kirjoittamattoman säännön, en osaa sitä purematta niellä, vaan mietin, mikä on säännön perimmäinen tarkoitus. Jos sellaisen löydän, voin säännön hyväksyä ja alkaa sitä noudattamaan. Tai alan ainakin opetella sen noudattamista.

Siisteyden reunaehdot ja raja-arvot ovat yksi näistä ongelmia tuottavista käsitteistä. On olemassa ihmisiä, jotka ovat hyvin siistejä - jopa ylettömän. (Lattiat kiiltää, pölyä ei näy missään, maton hapsut on kammattu, kaikelle on paikkansa. Järjestys on silmiinpistävää.) Sitten on normaalia siisteyttä. Sitten on mun siisteyttä, joka on jo vähän huiskin haiskin ja mullin mallin, en pidä liasta, mutta epäjärjestys ei haittaa kuin satunnaisesti. Sitten on jokin ääripää, missä epäjärjestyksen määrä ja likakerrostumat lähentelevät kaatopaikkaa, mutta käsittääkseni en ole lähelläkään tätä ääripäätä. Naapurimme kuuluu minusta normaalin siisteyden ja meidän siisteyden välimaastoon. Kuitenkin häntä usein häiritsee yhteisellä pihalla asiat, jotka minua eivät häiritse. Yritän nyt punnita, olenko minä vallaton sottapytty vai en.

Meillä on remontti käynnissä, minkä takia pihamme kieltämättä on tavanomaista epäsiistimpi: remonttimiesten tavaraa on siellä täällä odottamassa käyttöä, jätesäkeissä on roskia ja jätesäkkejä on vino kasa. Ne viedään kaatikselle remontin päätyttyä. Lisäksi lapset ovat saaneet leikkiä puukuitueristeellä, josta on levinnyt muruja parin neliön alalle. Alue näyttää samalta kuin nurmikko omenapuun kukinnan jälkeen, eli siinä on pientä valkoista täplitystä nurmen seassa. Nöyhtä tulee katoamaan seuraavan sateen yhteydessä. Se on luonnolle ja lapsille vaaraton, maatuva luonnonmateriaali. Toki näen, että onhan eriste vähän epäsiistin näköistä, mutta ei se minua tavattomasti häiritse ottaen huomioon, miten piha yleensä on siisti ja viihtyisä jäljiltämme. Minusta lasten ilo remonttileikistä voittaa hetkellisen esteettisen menetyksen. Etenkin kun kyseessä ei ole jatkuva leikki, vaan tosiaan hetken kestävä riemu pienestä eristeen ylijäämäpalasta.

Naapurimme ilmaisi, että tämä eristeleikki pitää lopettaa, koska se nöyhtä leviää kaikkialle. Me vastasimme, että antaa lasten vielä hetken iloita tästä leikistä. Huomasin, että naapurimme ei pitänyt siitä, että emme kieltäneetkään eristeleikkiä, vaikka hän ilmaisi sen epäsuotavaksi sottaisuuden takia. Nyt mietin, olenko ihan kohtuuton, että en kiellä leikkiä, joka hänestä on liian sottaavaa, mutta minusta ei vielä häiritsevän sottaavaa. Mistä minä voin tietää, olenko ylittänyt roimasti kaikki siisteyteen liittyvät raja-arvot sallimalla tämän leikin vai onko naapurin silmä nyt vähän turhan herkkä näylle? Omenapuiden kukinnan jälkeen koko piha näyttää samalta kuin tuo parin neliön alue. Omenapuun kukkien terälehdet koristavat pihan kauniiksi, koska tiedämme valkoisen nöyhtän olevan omenapuun kukan terälehtiä. Onko ero kokemuksessa vain psykologinen?

Vai katkesiko hanhen selkä juuri noista lasten aiheuttamista nöyhdistä? Remonttimiehet kun eivät ole kaikkia jälkiään siivonneet pihalla, mutta remonttimiehiksi he ovat minusta harvinaisen siistejä. Heiltä on pihaan jäänyt sahanpurua, kipsilevyn jauhoa ja pieniä palasiakin, eristenöyhtää sopivien palojen sahaamisen jäljiltä. Minusta tuo on ihan samanlaista sotkua kuin kaikilla näkemilläni työmailla. Olen parhaani mukaan enimpiä siivoillut, mutta olen ajatellut että siivoan pihan kunnolla remontin valmistumisen jälkeen, koska pientä roskaa remonttimiesten jäljiltä tulee päivittäin. On minustakin harmillista, että pihamme on tavanomaista epäsiistimpi, mutta ajattelen sen päättyvän viimeistään ensi viikolla remontin valmistuttua. Minusta tämä on vielä ihan normaalia remonttiin liittyvää ja väliaikaista epäjärjestystä, jonka siistimme ajallaan niin, että pihalla mieli ja silmä lepää. Tuo lasten eristeleikin aiheuttama sotku on hyvin vähäistä verrattuna siihen, mitä remonttimiesten jäljiltä jää, miksi minun on jotenkin vaikea eläytyä siihen, miksi juuri se leikki pitäisi kieltää. Samalla mietin, että naapurisovun kannalta kannattaisi vaan kiltisti muuttaa kurssia suullisen nootin jälkeen, vaikka ei itse ihan samaa mieltä asiasta olisikaan. Ei kaiken aina tarvitse olla loppuun asti perusteltua ja johdonmukaista.

En haluaisi olla se kauhea naapuri, joka pilaa yleisen viihtyvyyden kaikilta lähinaapureiltaan ja yritänkin miettiä, missä menee kohtuuden raja. Ehkä minun olisi pitänyt vielä enemmän siivota remonttimiesten jälkiä iltaisin töistä kotiin palattuani? Ehkä meidän olisi pitänyt vuokrata auto useammin ja viedä remonttiroskia pois pihasta nykyistä nopeammin? Ehkä minä pilaan naapurin ilon pihasta toiminnallani? Ehkä olen oikeassa, ehkä väärässä. Mutta lopulta päädyn pohdiskeluissani siihen tulokseen, että koska en osaa lukea muiden ajatuksia, minun pitää toimia vaan niin kuin pidän itse hyvänä ja järkevänä ja käytännöllisenä. Nyt on käytännöllistä, että lapset viihtyvät tarhan jälkeen ulkona eristeleikin parissa niin hyvin, että ehdin siivota sisältä remonttireiskojen työpäivän päätteeksi remonttipölyä, joka on vaikeasta astmasta kärsivien lastemme terveydelle pahasta. Minä en osaa, jaksa enkä pysty venymään täydellisyyteen, miksi teen sen mihin pystyn juuri nyt.

Joskus olen ollut kaikista kirjoittamattomista säännöistä niin sekaisin, että olen käyttänyt kaiken energian ja elämäniloni muiden miellyttämiseen ja sen miettimiseen, miten kaikilla muilla on hyvä olla. Minulla ei silloin ollut itselläni koskaan hyvä olla. Enkä kuitenkaan läheskään aina osunut hyvissä yrityksissäni oikeaan vaan menin virstan väärää. Kun lopulta masennuin ja uuvuin siihen yrittämiseen, minun oli pakko alkaa elää siten, minkä itse oikeaksi ja hyväksi katson, jotta jaksan elää ja olla jopa onnellinen. Taidan pitää siitä nytkin kiinni, mutta yritän naapurisovun takia olla vielä vähän huomaavaisempi pihan käyttäjä.

Mulla ei ole tapana sanoa itseäni häiritsevistä asioista heille, koska yleensä asiat eivät häiritse mua riittävästi, jotta kokisin tarpeelliseksi mennä aikuisia ihmisiä ojentamaan. Heidän juhlien jäljiltään pihasta on löytynyt lukuisia tupakantumppeja, joita olen keräillyt pois pienten natiaisten ulottuvilta. Ehkä minun ei olisi pitänyt siistiä pihaa vähin äänin ymmärtäen, että pikkuhiprakassa kaikki tumpit eivät osu purkkiin saati voimakkaammassa laitamyötäsessä. Olisi pitänyt närkästyneesti tehdä tiettäväksi, kuinka epämiellyttävää ja vaarallista on heitellä tumppeja pitkin pihaa. Mutta ei mulla vaan tule mieleen tuollainen asia, vaan ajattelen vilpittömästi, että sattuuhan sitä tekevälle ja he eivät varmaan ole vaan huomanneet vielä tumppeja, miksi voin ne joutessani kerätä pois häiritsemästä. Se mua ehkä tässäkin episodissa vaivaa, että naapuri herkemmin valittaa asioista kun itse vaan korjaan häiriötekijät pois päiväjärjestyksestä enkä koe tarpeelliseksi ojentaa muita. Haluaisin itseäni kohdeltavan kuten kohtelen muita. Siitä tässä kai on pohjimmiltaan kyse.

En ole katkera mutta kumminkin.