lauantai 19. syyskuuta 2009

Syömisestä ja uudesta työstä

Muistan lukeneeni, että syömishäiriöt ja neuropoikkeavuudet jossain määrin liittyvät toisiinsa. Nuorempana suhteeni syömiseen on ollut ongelmallinen. Paastosin mielelläni päivästä muutamaan, koska kunnon nälästä tuli hyvä olo. Ja se kun ylitti sen nälän kynnyksen eikä enää tuntenut nälkää, olo oli euforinen. Illan hämärtyessä ja vanhempien nukahtaessa hiivin kaapeille ja söin kaikkea mitä sain käsiini, kunnes tuntui että ratkean. Siitä toisesta ääripäästä tuli yhtä hyvä olo. Tuntui euforiselta olla niin tukahduttavan täynnä.

Jossain vaiheessa tuli itseinho. Ja kuvotus. Silloin yritin opetella oksentamaan. Onnekseni mulla ei ole herkkä oksennusrefleksi, enkä oppinut oksentamaan. Pysyin aina tuon paastoamisen ja ahmimisen aikana varsin normaalipainoisena. Söin kerralla monen päivän kalorit.

Noita syömättömyys-ahmimispuuskia tuli aaltoina. Useamman kuukauden saatoin syödä aivan normaalisti ja pum yhtäkkiä aloin taas paastota päivät ja ahmia illat. Lopulta tajusin, että mulle syömisen kontrollointi oli arjesta pakoa. Kun saatoin keskittyä vain syömiseen ja syömättömyyteen, en ajatellut muuta. Jos oli paha mieli asioista, saatoin nälkäisenä keskittyä vain elimistöni lähettämiin viesteihin ja sivuuttaa sen mikä oikeasti ahdisti elämässä. Ja lopulta ahdoin itseni niin täyteen ruokaa, että tuntui turvalliselta.

Tuon asian tajuamisesta meni useampi vuosi siihen, etten enää lääkinnyt pahaa oloani säätelemällä syömistä äärirajoilla. Vähitellen nuo kaudet lyhenivät, koska pystyin nopeammin ratkaisemaan ne syyt, jotka kauden olivat laukaisseetkin. Nykyään en enää tarvitse tuota apukeinoa arjesta selviämiseen. Mutta sen huomaan, että ahdistuminen vie ruokahalun herkästi. Erityisesti erilaiset ruoan koostumukset alkavat tehdä pahaa. (Jos vaikka muusi on liian paakkuista ja vetistä, niin se yhdistelmä on syömäkelvoton. Tao jos se on liisterimäisen paksua. Maku on kutakuinkin sama, mutta rakenteen takia en pysty nielemään.)

Uusi työ koettelee nyt kestämisen äärirajoja. Ja niinpä syömisestäkin on tullut välttämätön paha. En enää päästä itseäni paastoamaan, vaan pakotan itseni syömään säännöllisesti. Töiden jälkeen saan ruoan alas vain, jos katson samalla televisiota. Syöminen on mekaaninen suoritus, joka on vain hoidettava pois päiväjärjestyksestä.

Huomaan, että uusi työ ahdistaa niin, että multa pääsee itku iltaisin. Se on hyvä työ. ja työkaverit ovat kivoja. Työ on kaikkea sitä mitä olen aina halunnut. Tosin taas vain vuoden pätkä. Työn ainoa ongelma on, että mulle on tullut kerralla monta uutta asiaa ja lisäksi pieniä liikkuvia osia. En millään ehdi työpäivän aikana tehdä töitä, miksi teen niitä viikonloppuisin. En voi olla perheen kanssa, koska mun on ihan pakko tehdä ne työt valmiiksi. Mua ahdistaa ja itkettää, koska näin ei pitäisi olla. Näin ei saisi tehdä. En halua tehdä näin. Mutta en keksi muutakaan ratkaisua. En osaa keksiä nopeampaa tapaa hoitaa työt.

Mietin, että pitäisi jutella esimiehen kanssa ja kertoa, että mun on vaikea joskus ymmärtää, mikä on tärkeää ja mikä ei ole tärkeää. etenkin jos tulee tunne, että asiat vyöryvät päälle ja hallittavaa on liikaa, niin alan vain raatamaan sokeasti sivuille katsomatta, koska lamaannut siitä työmäärästä niin, etten keksi mitään muutakaan tapaa kuin tehdä töitä henkeni edestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti