Riittääkö, että pärjää? Selviää hetkittäin?

Sekä minä että mieheni kärsimme jonkinlaisesta kisaväsymyksestä esikoisen (pian viisi vuotta) kanssa. Tuntuu, että kumpikaan ei enää oikein jaksa. Esikoisella on jatkunut useamman kuukauden ajan haastavampi jakso eli "kausi". Tämä tarkoittaa, että 3-6 päivää viikosta tuntuu olevan ihan mahdottoman vaikeita ja vastahankaisia. Lapsella on näitä kausia ollut vauvasta asti. Ensin tauotta pari ensimmäistä vuotta oli erityisen raskasta aikaa. Sitten alkoi olla jonkin päivän mittaisia taukoja näissä kausissa. Nykyään hyvä aika kausien välissä saattaa kestää joitain viikkoja jopa. Mutta näemmä itse kauden kestävyys on edelleen aika pitkä ja kausi raju.

Kun kausi on päällä, poika vastustaa kaikkea, jumittuu, reagoi voimallisen tunteellisesti ja vihaisesti asioihin. Siskon satuttaminen, töniminen ja nipistely on taas kuvioissa mukana. Äänenkäyttö on hallitsematonta huutamalla puhumista. Vaatteiden pukemisesta ei tule mitään. Tarhasta ovat kertoneet ajoittain holtittomasta käytöksestä, johon on ilmeisesti auttanut sylissä pitäminen. Aamuisin tarhassa lapsi haluaa kävellä koko ajan jalkojeni takana. Ei suostu riisuutumaan. Huutaa kun yritän auttaa. Huutaa kun yritän jutella. Huutaa kun asetun kuuntelemaan. Huutaa kun olen läsnä tekemättä mitään. Huutaa kun yritän jutella muusta. Huutaa joka tapauksessa. Ei auta ripeä ja tehokas vaatteet pois, tossut jalkaan, käsipesu. Ei auta ajan antaminen, rauha, levollisuus.

Jos ei huuda, asettuu hiljaiseen vastarintaan. Lihakset ovat niin jännittyneitä, että kuulen niiden huutavan. Näen poskilihasten kiristelevän niin, että tiedän lapsen huutavan sisäänpäin. Lasta on mahdotonta saada pois ulkovaatteista ja sisävaatteita tilalle. Lapsi heittäytyy veteläksi ja yhtäkkiä kimpaisee pään pystyyn niin että nenänvarsi rusahtaa. Tekee mieli itkeä, nousta ja jättää lapsi selviytymään yksin kun itse pakenisi paikalta niin kauas kuin pyörällä pääsee. Mutta enhän voi. Lapsi venkoilee sylissä ja putoaa ja huutaa ja itkee. Hermostuu entisestään. Eikä lapsi halua tai osaa puhua asiasta. Jos illalla yrittää ottaa puheeksi, hellästi, varovaisesti, sylitellen, alkaa kiemurtelu ja kiljuminen "ei ole mitään, ei ole mitään, ei ikinä yhtään mitään". Jos aamulla yrittää kotona kysyä, alkaa huutaa "en halua tarhaan, mulla on kuumetta, olen kipeä, nyt on kesäloma, nyt on viikonloppu". Jokin hoidossa vaivaa lasta, mutta hän ei osaa kertoa. Tarhasta tulee kahdenlaista palautetta: joko päivä on mennyt hyvin tai sitten lasta on pitänyt sylittää. Yleensä päivä on kuulemma mennyt hyvin. Heidän näkökulmastaan hyvin. Mutta lapsen käytöksestä näen, että lapsi on ihan hajalla. Hajoamaisillaan ainakin.

Välillä korvaan sattuu huudon ilmanpaineen voima. Osaamme miehen kanssa jo kääntää pään kuin pöllö, jotta huudon ääniaallot eivät osu suoraan korvaan, kun lohdutamme lasta sylissä. Tällaista ei ollut kesällä. Tällaista ei ollut alkusyksystä. Mutta kuin varkain, tätä tämä nyt taas on. Pärjäämistä. Itku kurkussa. Pinna kireänä isälläkin. Isällä, joka ei ole kertaakaan ärähtänyt lapselleen ennen tätä syksyä, mutta nyt hänkään ei enää jaksa. Selviydytään päivästä toiseen.

Aamuihin auttoi lahjonta tuossa vähän aikaa sitten, koska oli rakas haave, siivekäs keijumekko, jonka saikin kahden viikon hyvien aamujen ansiosta. Mutta vähitellen tilanne on päätynyt samaan. Nyt suurin haave on ikioma pesukone. Lupasin lelupesukoneen, jos saa tietyn määrän tarroja. Kysyi, tuleeko koneeseen oikeaa vettä. Ei tule. Ei tullut kauppoja, lapsi kun haluaa oikein pyykkikoneen - ikiomaksi. Pesisi siinä kuulemma tärkeitä vaatteitaan ihan itse eikä kukaan auttaisi. Ehkä pitää kokeilla, että lupaan lapselle jokaisesta hyvästä aamusta mahdollisuuden laittaa itse pyykit koneeseen illalla. Lapselle tosin ei riitä, että saa itse työntää vaatteet koneeseen. Hän haluaa itse valita, mitä koneeseen menee. Haluaa itse viedä ne kellariin. Haluaa itse valita säädöt, summanmutikassa. Ei osaa valita oikeita säätöjä, mutta neuvoakaan ei saisi, ihan itse pitää saada tehdä. Mission impossible. Voisin antaa tehdä kaiken muun - ihan itse. Jos antaisi aikuisen edes valita samaan koneelliseen tulevat vaatteet ja jos antaisi aikuisen neuvoa vieressä, mitkä säädöt pitää valita ensin ennen käynnistämistä. Vaan kun ei saa neuvoa, se ei ole itse tekemistä kuulemma. Voi hyvää päivää.

Pari-vuotiaana lapsella oli imuroimisvimma. Silloin meillä imuroitiin monta kertaa päivässä. Pitkään ja hartaasti. Oli puhdasta. Lapsi tykkää nykyään myös tiskata. Tosin tekee omalla tyylillään ja sotkua tulee. Lattia lainehtii. Lautalattia. Olemme sopineet, että lapsi tiskaa vessassa. Siellä on vesieristykset kunnossa. Ja lapsihan tiskaa. Jos kaikki astiat ovat puhtaita, ne voi tiskata toiseen kertaan. Saippuakuppikin meillä kiiltää puhtaana. Ei ole ehtoinen emäntä, onpahan vaan yks pikkuinen himotiskari.

Tuossa aamujen lahjonnassa oli jotain sydäntäsärkevää sivumakua. Lapsi mieluisan palkkion toivossa nieli mielipahaa sisäänsä. Tsemppasi. Kokosi pienen vartensa rohkeutta ja reippautta täyteen. Vähän alistuneen alakuloinen näky, pieni lapsi, joka tsemppaa reippaana vaikka itkettää. Ei sekään tuntunut oikealta. Jostain syystä tarhaan lähtö on lapsesta kauheaa. Ihan kauheaa. Mutta kun hän ei kerro, missä on vika. Edellisen hoitoryhmän kanssa keksimme kuin vahingossa ryhmän hoitajan kanssa, mistä kenkä puristaa. Lapsi häiriintyy hälystä ja hulinasta. Hoitaja kertoi huomanneensa, että lapsi yhtäkkiä väsähtelee henkisesti, lurpsahtaa. Äkämystyy. Tämän havainnon jälkeen lapselle järjestettiin mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaan, hiljaiseen paikkaan, itsekseen touhuamaan kivoja asioita, kuten helmen pujottelua. Sitten lapsi taas jaksoi päivän loppuun hoidossa ja kotonakin illat ja aamut rauhoittuivat.

Otin puheeksi uuden ryhmän hoitajan kanssa tässä päivänä eräänä, että musta tuntuu, että lapsemme reagoi levottomuudella, koska häntä taitaa vähän jännittää uuden ryhmän hulina ja kaikki uudet ihmiset ja puuhat. Kerroin saman kuvion toistuneen edellisessäkin ryhmässä, kun vähitellen hiljainen ja rauhallinen poika muuttui levottomaksi, vastustavaksi, itkuiseksi, haluttomaksi. Keskustelusta minulle jäi kuva, että se keskustelu ei tainnut mennä kovin hyvin. Pikemminkin vaikutti, että hoitaja närkästyi ja koki, että yritin tulla päsmäämään ja määräämään. Neuvomaan häntä työssään. Vaikka yritin tosi nätisti sanoa, että lapsen lisääntyneeseen levottomuuteen saattaa olla syynsä ja ehkäpä syy on jotain samantapaista kuin edellisen ryhmän alkuaikoina. Olisin halunnut kysyä, voisiko lapsi mennä jonnekin hiljaisempaan nurkkaan välillä itsekseen puuhailemaan, rauhoittumaan, mutta en ehtinyt kysyä, koska tunsin, miten keskustelunavaukseni sai hoitajan muuttumaan jäätäväksi ja torjuvaksi. Kun huomaan keskustelun saavan jäätävän käänteen, menen itse lukkoon. En osaa selittää. Korjata väärää suuntaa. Valita oikeita sanoja. Jähmetyn. Änkytän jotain katse maassa. Soperran tilanteen pahemmaksi.

Tuntuu pahalta, että olen niin huono ottamaan asiaa esiin oikein. Olen niin huono selittämään, mistä on kyse. En osaa kertoa, että lapsella on paha olla. Tosi paha olla. Ei silleen vähän ikävää ja kurjaa lähteä tarhaan ja tää olis niinku curling-vanhempi, joka järjestää kuun taivaalta ja huolehtii, että kaikki muutkin osallistuvat kuun noutoon, vaan sellainen vanhempi, joka jaksaa aina pikkasen yli omien voimavarojen, ettei vaivaisi muita pyytämällä mitään erikoiskohtelua lapselleen. Tällaisina iltoina, kun tekisi mieli vaan itkeä väsymyksestä. Tai kun kirjoittaa itkien sekavia soperruksia siitä, miten välillä on raskasta. Niin raskasta, että alkaa epäillä, ettei se taida olla normaaliakaan, että on näin raskasta. Lapsella saattaa olla lievä adhd ja/tai lievä asperger. Epäilen. Niin lievä, että mietin, riittääkö että pärjätään vai pitäisikö aktiivisemmin hakeutua tutkimuksiin, jotta olisi diagnoosi. Diagnoosi auttaisi siihen, että voisi kertoa, että neurologisesti poikkeavien kohdalla parasta hoitoa on se, että 50% hoidosta on ympäristön sopeuttamista lapseen ja loput 50% keskittyy siihen, että lasta sopeutetaan y,päristöön. Eikä me pyydetä tarhalta edes 50 %, me toivotaan vain pientä hiljaista nurkkaa, mihin lapsi voi vetäytyä hetkeksi yhteisleikistä omaan rauhaan touhuamaan omiaan. Olisiko pieni hiljainen nurkka 10% ympäristön myönnytystä? Sitten lapsi jaksaisi paremmin hoidossa, lähtisi sinne mieluummin eikä vastustaisi kaikkea koko ajan?

Mutta en minä tosiaan enää tiedä, mikä on normaalia. Etäisesti muistan ajan, jolloin oli rauhalliset aamut ja hyväntuuliset illat. Kaipaan niitä meidän kaikkien takia. Lapsen, pikkusiskon, miehen ja itseni takia. Olisi ihanaa päästä itse ja päästää lapsi vähän helpommalla. Onko se kohtuutonta?

Huomenna on lapsen vasu-keskustelu. Valmistauduin siihen kirjoittamalla ajatuksiani selvemmiksi edellä. Ehkäpä nyt osaan ottaa esiin oikein taitavasti ja rakentavasti, että vaikka tarhassa menee hoitajien näkökulmasta pääasiassa hyvin, niin minua epäilyttää että lapsen näkökulmasta päivät ei taida mennä ollenkaan hyvin. Se, että lapsi tulee hoitoon hyvin vastentahtoisesti ja on muuttunut ahdistuneeksi, itkuiseksi, levottomaksi ja aggressiiviseksi ja pelkästään sanan tarha ääneen sanominen saa lapsen pillastumaan, kertoo minulle, että lapsella ei voi olla hyvä olla tarhassa. Eikä se johdu siitä, että tarha olisi huono. Päinvastoin tarha on oikein hyvä. Mutta lapsi on vaan tavanomaista herkempi reagoimaan muutoksiin muuttumalla vähitellen yhä haastavammaksi.