Uusi työ ja uusi lääkitys ovat vieneet voimat. Nyt käytän lääkitystä ainoastaan lukemista avittamaan, mutta muuten pysyn siitä spontaanin vuorovaikutuksen tappajasta visusti erossa. Se on ollut tällä lääkkeellä jännä huomata, että mun keskittymishäiriö tuntuu itseasiassa pahimmalta lukiessa. Tajuan nyt, että mun ajatus harhailee lukiessa todella paljon, paljon pahemmin kuin olin oikeastaan koskaan tajunnutkaan. Mutta häiriö ei tule esiin fiktiota lukiessa, jota luen hyvinkin hyperfokusoiden. Mutta annas olla kun tulee tiedettä nenän eteen, niin ajatus on koko ajan ihan muulla tangentilla.
Luentojen valmistelun kannalta lääkitys auttaa hyvin keskittymään asiaan ja laatimaan asianmukaisia suunnitelmia. Mutta puhetaidot tämä lääke jäädyttää entisestään eikä musta ole oikein ihmisten eteen puhumaan. Mun pitäisi siis saada luennot valmisteltua lääkittynä ja tunnit pitäisi pitää lääkitsemättä, niin tulisi paras yhdistelmä. Mutta lääke aiheuttaa unettomuutta, miksi lääke pitää ottaa varhain aamusta, mutta silloin lääkkeen vaikutus ei taas ehdi lakata ennen luentoa. Eli tunnit pitäisi valmistella ihan eri päivinä kuin milloin opetus on, mutta opetusta on päivittäin, miksi kaikkea ei voi saada. Oispa mulla tavallisen ihmisen aivotoiminta!
Aivotoiminnasta mieleen tullutta: Lueskelin iltana eräänä dsm-v manuaalin ehdotusta tulevaksi manuaaliksi. Etenkin luin kohtia liittyen aspergeriin ja adhd:hen.
Asperger sijoittuisi tulevaksi ehdotetussa manuaalissa autistic disordersin alle, mikä vaikutti ihan järkevältä jopa. Kun katselen tuon childhood disintegrative disorder dsm-iv-kuvausta, niin tunnistan siitä ensinnäkin itseni lapsena, mutta myös tyttäreni. Poikani tunnistan selvemmin asperger-kuvauksesta, mutta samaan aikaan pystyn tunnistamaan itsestäni as-piirteitä ja pojasta cdd:n kuvausta, minkä takia musta tuntuu, että yksi laajempi sateenvarjokuvaus voi lopulta riittää, ja sinne sisään sitten tulee toivottavasti jotain vaikeusastetaulukoita ja riittävän selkeää kuvausta kliinisen tutkimuksen tekemiseksi. Hyvässä lykyssä tulevan manuaalin tuella pystyttäneen hyvinkin erilaisia autisteja tunnistamaan jatkossa nykyistä paremmin. Ja toivottavasti uusi manuaali ottaa riittävän kattavasti huomioon eri vaikeusasteetkin, sillä kyllähän kirjolle mahtuu hyvin laaja skaala: osalle autistiset piirteet ovat invalidisoivia ja osalle elämää kiistatta vaikeuttavia tekijöitä. Ja kaikki ääripäiden välillä ovat yhtälailla kuntouttamisen arvoisia silkan ihmisyyden nimissä. Olisi suotavaa, että kumpaakaan ääripäätä ei ylenkatsottaisi ja kukin saisi hoitoa tarpeeseensa. Pääasia kai tässäkin asiassa on inhimillisen kärsimyksen vähentäminen kaikin mahdollisin tavoin.
Ad/hd:n osalta keskustelu velloo eniten. Yhtenä isona kysymysmerkkinä näyttää olevan se, mitä tehdään inattentiiveille addeille, eli tuleeko siitä alatyyppi vai ei. Hyperaktiivisuuden painoarvoa näytetään diagnostiikassa vähennettävän, mikä lienee hyvä, sillä tilastollisesti hyperaktiivista adhd:ta on vähiten ja yleensä adhd painottuu inattentiivisuuteen ja impulsiivisuuteen. Tämä painotus heijastaa todellisuutta paremmin.
Ja vielä kun ihmisten mielikuvissa tapahtuisi sellainen käsitteellinen muutos, että suurin osa addeista ei ole yliaktiivisia pöydänrummuttajia ja jalan tärisyttäjiä, joiden on pakko nousta välillä kimpoilemaan, niin alkaa adhd:stakin tulla salonkikelpoinen oireyhtymä, jonka kehtaa tällainen inattentiivi impulsiivikkokin julkitunnustaa ilman että päivitellään, että ethän sä ole ollenkaan sellainen ad/hd kun sä pysyt paikallasi pöytää rummuttamati.
Myöskin oireiden (näkymisen) alkamisajankohtaa ehdotetaan muutettavaksi viimeistään 7-vuotiaasta 12-vuotiaaksi, mikä on hyvä, sillä moni inattentiivi ei oirehdi näyttävästi useinkaan tuota aiemmin. Ja viksut inattentiivit saattavat murrosiässä tai varhaisaikuisuudessa vasta todenteolla alkaa kärsiä oireistaan, mutta nykykriteeristöllä ei periaatteessa ole mahdollista älyllään kouppaavia addeja tunnistaa ollenkaan, jos ei ole riittävää evidenssiä lapsuudesta. Ja inattentiivien kohdalla ei useinkaan ole kovaa todistusaineistoa lapsuudesta, sillä heidän oirehtimistaan ei ole osattu pitää merkkinä muusta kuin saamattomuudesta, vastentahtoisuudesta, laiskuudesta tahi tyhmyydestä. (Kyllä, olen kuullut kaikki nämä jossain vaiheessa, mutta eivät nämä ole kenenkään hälytyskelloja tietenkään koskaan soittaneet, sillä nuohan ovat ah, luonteenpiirteitä, joita kaikilla on, toisilla vaan patologisina - niin ja silkkaa ilkeyttään, laiskuuttaan tai tyhmyyttään.)
Adhd on yläotsikon Ad/hd and disruptive behavior disorders alla, mikä ohjaa herkästi ajattelemaan, että ad/hd on nimenomaan häiritsevän käytöksen oireyhtymä, millaisena se ekstremesti hyperehtivillä tuppaakin ilmenemään, siis ympäristön ja muiden ihmisten näkökulmasta, kun taas inattentiivit eivät yleensä häiritse ympäristöään, vaan he speissaavat oman pään sisällä suhteellisen rauhaisassa yhteiselossa ympäristönsä kanssa. Pihalla he toki ovat, mutta silleen mukavan häiriöttömästi noin niin kuin ympärstön kannalta, miksi inattentiiveista ei yleensä ajatella, että heidän käytöksensä on patologisen häiritsevää, mutta heidän käytöstään kyllä tulkitaan herkästi saamattomuudeksi ja laiskuudeksi. Niin usein on ulkopuolisen vaikea huomata näiden inattentiivien tuskaa, sillä keskimäärin ympäristö ohjaa tutkimuksiin ne yksilöt, joista on ympäristölle haittaa, vaikka sekä hyperien että inattentiivien kohdalla tutkimuksiin ja hoitoon ohjaamisen syynä pitäisi olla ennen kaikkea se, että heidän käytöksestään on haittaa ennen ja kaikkea heille itselleen. Addeja tulee auttaa heidän itsensä takia eikä siksi, että ympäristö pääsisi vähemmällä. Mutta jostain syystä tuo sananmuoto tulkitaan herkästi niiden näkökulmasta, joita yksilön oireyhtymä vaivaa eikä sen oireidensa kanssa elävän yksilön näkökulmasta. Ja inattentiivit naiset tuppaavat sen pahanolon usein ohjaamaan sisäänpäin ja kohdistavat häiritsevän käytöksen itseensä (esimerkiksi itseinhona, itsekontrollina, itsekritiikkinä), kun taas hyperimmat addit alkavat liikehtiä levottomasti tai muuten häiritä ympäristön rauhaisoloa ja -eloa, mikä esimerkiksi koulukontekstissa saa aikaan näkyvää häiriötä.
Etenkin inattentiivit naiset ehtivät usein saada jos jonkinlaista diagnoosia kroonisesta masennuksesta bipoon ennen kuin add:ta osataan epäillä perimmäiseksi syyksi elämänpituisiin vaikeuksiin selvitä ihan tavallisesta elämästä. Uusi manuaali pyrkiikin jatkossa antamaan tarkempia suusanallisia kuvauksia addien vaikeuksista ja ongelmista, jotta diagnosointi ei perustuisi niin paljon tulkinnanvaraisuuteen ja mielikuviin, joita nykyiset sananvalinnat jättävät auki.
Ja hyvä lisäys on se, että autismin kirjon diagnoosi ei sulje adhd:ta pois. Ilmeisesti aiemmin on diagnosoitu herkemmin vain toinen ilman toista ja on pyritty valitsemaan nimenomaan jompikumpi dg eikä molempia. Tässäkin manuaalissa pidetään erillään ad/hd ja autismin kirjo, vaikka käytännössä kaiketi on huomattu, että nämä eri diagnoosien oireet muodostavat kimppuja, ja henkilön dg kallistuu siihen kimppuun, josta osumia on eniten. Esimerkiksi aspergerin syndroomaisilla on yllättävän usein myös adhd (mutta vain näin päin), miksi on järkevää avata tämä mahdollisuus diagnostiikkaa ohjaavaan manuaaliinkin selvennykseksi. Itse kun tunnistan itsestäni as-problematiikkaa ja add:ta, mutta add ainoastaan diagnosoidusti, niin pidän tuota muutosta tietysti vain hyvänä. Luulen, että olisin lapsena saanut asperger-dg:n aika selkein kriteerein, jos lapsuudessani sitä olisi diagnosoitu. Ja vanhemmiten olen huomannut, että as-piirteet häiritsevät eloani vähemmän kuin adhd-piirteet, miksi se dg kuvastaa todellisuutta nyt paremmin. Ei tässä kuitenkaan ole as-piirteistä uloskasvettu, olenpahan vaan oppinut esittämään normaalia kohtuullisen uskottavasti, mutta stressitason noustessa huomaan, että kulissit pyrkivät rapisemaan ja mun on vaikeampi mennä täydestä normaalista. Mutta onneksi yliopistolla sallitaan tiettyyn rajaan asti paremmin tämä tällainen hajamielisen proffan syndrooma -piirteisyys, niin kai tässä ollaan yhden sortin suojatyöpaikan etuja nauttimassa.
Aluevaltauksia unikaupungissa
1 viikko sitten
