Puhe sosiaalisuuden rakentajana

Tuli vielä yksi käytännön esimerkki mieleen, missä mun sosiaalinen käsityskyky lakkaa. Kertokaa mulle, mitä tarkoittaa, kun naapurille sanotaan: Voi sua lapsetonta, kun meidän naapurissa asut, kun meidän pihasta tulee niin paljon meteliä lasten takia. Jos meteliä tulee oikeasti häiritsevissä määrin, niin ei kai kukaan vastaa tuohon, etttä joo hyvä kun otit puheeksi ja voisitteko mitenkään olla hiljempaa. Vai voiko tuohon vastata noin?

Oletan, että ainoa sopiva vastaus on jotain sisällöltään: "Noo lapset on lapsia ja ei teiltä kyllä meteliä kuulu." No miksi tuollaisia keskusteluja käydään? Onko siinä kyse toisen asemaan asettumisesta, eli että ajattelee, että ehkä lapsettomasta nuoresta miehestä pihastamme kuuluvat lasten äänet ovat häiritseviä ja kertomalla tämän harrastaa huomaavaista aseistariisuntaa vai onko se jonkinlainen epäsuora pahoittelu ja siis anteeksipyyntö?

No sitten aloin miettiä, että kyllä mie olen se meidän pihan kovaäänisin ja rasittavin silloin kun pauhaan lapsilleni. En ole ylpeä volyyminsäätelyn heikkoudestani, vaan olen kivuliaan tietoinen, että tulee pauhattua liikaakin. Ja kun kuulen jonkun melskaavan kuten itse melskaan, tajuan miten pahalta se ulkopuolisesta ja hiljaisemmasta ihmisestä varmaankin kuulostaa. Lapsettomasta puhumattakaan. No sittenhän tämän talon asukkaiden pitäisi naapureille pyydellä anteeksi mua, kun olen sellainen tukkijätkä, karkea ja sivistymätön, kovaääninen moukka. Kuvittelin tilanteen mielessäni ja se tuntui jotenkin ihan mahdottomalta ja todella koomiselta ajatukselta. "Anteeksi kun tuo talomme toinen rouva on niin kovaääninen ja karkea. On varmaan raskasta asua meidän naapurissamme."

No miksi sitten lasten elämänmenoa pyydellään anteeksi. Kun pääasiassa lapset leikkii riemuissaan ilosta pirskahdellen. Sehän on vain hauskan kuuloista. Ja hepulikohtaukset eivät kestä kauan, vaikka ne ovat sitäkin läpitunkevampia kirkumiskohtauksia, jotka päätyvät kiemurtelevan kiukkupussin sisällekantamiseen ja rauhoittamiseen. Niin miksi normaalia elämää pitää pyydellä anteeksi? Miksi elämän näkymistä ja kuulumista pitää pahoitella? Uskon, että siihen on hyvä syy, jonka kaikki muut tajuaa ihan tuosta vaan, mutta mulle tuo on ihan hebreaa. Tuollaisten keskusteluiden täytyy palvella jotain muuta tarkoitusta kuin tiedon välittämistä asianosaisten välillä.

Rakentamisvertausta käyttääkseni: Naapurin rouva on käytöstavoiltaan ja sivistystasoltaan helmipontattua panelia kun minä olen halvinta raakalautaa. Mutta ei mulle ole tullut koskaan mieleen pyytää anteeksi, että voi voi kun olen vain raakalautaa, koska musta raakalauta on ihan hyvä. Sitä tarvitaan rakentamisessa ihan yhtä paljon kuin kaunista paneliakin.