lauantai 28. helmikuuta 2009

Stilli aatoksistani

Olen kirjoittanut englanniksi paperia eräästä tarkasti rajatusta ei-kielellisestä piirteestä. Eilen viilasin puolet tekstiosuudestani, tänään pitää viilata toinen puoli. Eihän se häävi esitys vielä ole, mutta tämä on vasta ehdotus paperiksi. Jos tämä hyväksytään, edessä on tarkempi hinkkauskierros. Olen ollut hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa työskentelyn osalta. Toisaalta nautin, toisaalta voin pahoin. Joudun vetämään mutkia suoraksi, mikä on hyvä asia sinällään, mutta aiheuttaa minussa eksistentiaalisia kriisejä.

Pitäisi varmaan oppia rajaamaan vielä paremmin. Jotta voisin käsitellä jotain aihetta haluamassani tarkkuudessa viiden sivun puitteissa, kysymyksenasettelun pitää olla erittäin tarkka. Ja itse asiassa kysymyksen asettelu onkin tarkka, mutta minulla on karannut mopo käsittelyssä. Kunhan tämä puolikas on viilattu, täytyy tehdä yksi kierros menetelmällä 'Kill your darlings', jolloin ajatus- ja idearyteikköä saadaan karsittua.

Alan kallistua enenevissä määrin oraalisesti suoritetun väitöskirjan puolelle, koska kirjoittaminen on anaalista. Idean istutti samasta ongelmasta kärsivä ystäväiseni minuun. Osaan puhua, kertoa, esitellä ja vakuuttaa yleisöni tiedoillani ja analyyseilläni, mutta kirjoittaessani en osaa puristaa ajatuksiani lineaariseen, kaksiulotteiseen asuun. Tai ehkäpä sitä voisi alkaa suunnitella blogiväitöstä, jossa voi tehdä kerroksittaisen väitöskirjan linkkien avulla?

Aiheen vaihto lennossa. Eilen juttelimme miehen kanssa hartaasti aiheesta 'Minä ja opettaminen'. Olen kärsinyt esikoulusta alkaen fyysisesti tilanteista, joissa on enemmän kuin 3 ihmistä yhtä aikaa koolla eikä tämä piirre ole 30:ssä vuodessa muuttunut miksikään. Alan olla kolmen periodin jälkeen tyhjiin imetty ja lasken päiviä siihen, että neljäs periodi on pulkassa ja jäljellä on enää paperityöt ja sitten pääsen palautumaan ansaitulle pitkälle kesälomalle. On selvää, että tässä työssä en koe henkisesti kukoistavani, on todellakin korkea aika tehdä päätelmiä tästä asiasta.

Tutkin ja selvitän asioita mielelläni, mutta inhoan ajatuksen saattamista paperisiksi tuloksiksi. Suunnittelen mielelläni hyvää opetusta ja linjakasta arviointia sekä kehittelen uusia lähestymistapoja asioihin, mutta väsyn kohtuuttomasti siihen jatkuvaan valmiustilaan, minkä sosiaaliset kontaktit (opiskelijat) minussa synnyttävät. Olen tukkeutuneessa uraputkessa.

Turvallisuushakuinen puoleni pitää säännöllisistä tuloista. Onnellisuushakuinen puoleni kaipaa työtä, missä en joutuisi kouppaamaan niin paljon omien defisittieni takia. Olen edelleen hakemassa opiskelemaan puheterapeutiksi ja haluaisin erikoistua erityisesti autisminkirjon häiriöiden aiheuttamiin ongelmiin järjestyksessä asperger, ad/hd ja autismi. Kahdesta ensi mainitusta kun löytyy kokemusta ihan omasta takaa.

Luin Iris Johanssonin kirjan 'Toinen maailma jonka tunnen'. Vaikka en ole koskaan ollut samalla tavoin autistinen, niin hänen tapansa havainnoida ja ymmärtää ihmisten vuorovaikutusta ei ollut vieras minulle. Oli jopa hämmentävää, kuinka monessa kohden pystyin samaistumaan autistisen ihmisen elämäkertaan omakohtaisesti, vaikka itselläni ensisijainen ongelma nyt aikuisena on tarkkaavuudensäätelyssä . Lapsena olin tosin selkeästi asperger-piirteinen, mutta näkyvin aspergerpiirteeni (sosiaalinen vetäytyminen) alkoi helpottaa 20-25-vuotiaana. (Näkyvyys alkoi helpottaa, kokemus ei niinkään.)

Oma muistikuvani itsestäni siis on sellainen, että mahdollisesti olisin ollut lapsena varsin selväkin asperger, jos silloin moisia olisi diagnosoitu. Minua pidettiin hiljaisena, hajamielisenä proffana, joka on epäsosiaalinen ja kömpelö ja hassu yhdistelmä terävyyttä ja yksinkertaisuutta, lempeyttä ja tunteettomuutta. Tiesin kaikenlaista, mutten ymmärtänyt vitsailua enkä metaforia vielä lukiossakaan. Pelastin hämähäkkejä ja muurahaisia aikuisten murhanhimolta, ja koin fyysisenä kipuna, jos kuulin muurahaisen rusahtavan aikuisen kengän kannan alla, mutten itkenyt enkä osoittanut tunteita ihmisille. Paijasin koiria antaumuksella, mutten halunnut aikuisten syliin ja inhosin päänsilittämistä ja kaikkea koskettamista. Papatin kotona tauotta, koulussa en avannut suuta koko päivänä muutamaan vuoteen.

Palatakseni siihen mistä aloitin. Paperissani käsittelen hyvin yksinkertaista ilmiötä. Ihmiset tekevät keskustellessaan välillä eleen, jossa etusormi on ojennettuna (muut sormet nyrkissä). He eivät näytä tällä eleellä mitään konkreettista tarkoitetta ympäristöstään vaan he osoittavat sillä puheestaan tärkeän sanan. Yhden tällaisen eleen analysointi vaatii viiden erilaisen kontekstin huomioimisen. Kaikki nämä viisi kontekstia vaikuttavat siihen, miten eleen käsimuoto, orientaatio, paikka ja liike ovat motivoituneet, millaisia merkityksiä eleelle voidaan antaa ja mitä funktioita sillä voidaan katsoa olevan. Voidakseni kertoa tyhjentävästi, miten kulttuuri, toimintatyyppi, sosiaalinen tilanne, vuorovaikutustilanne sekä eleen eksakti paikka lausumassa vaikuttavat eleen muotoon, merkitykseen ja funktioihin, minun pitäisi saada sadan vuoden yksinäisyys, jotta kokisin onnistuneeni tehtävässäni. Sen sijaan minulla on 48 tuntia, korvatulpat ja kaksi lasta ja mies, jotka juoksevat hippaa pitkin kämppää.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Minusta on vielä tänäänkin tulossa puheterapeutti

Olen jopa jo hankkinut pääsykoekirjatkin. Sekä tein pari HY:n sivuilta löytynyttä vanhaa pääsykoettakin. Sain aikas hyvät pisteet molempien kirjojen osioista, vaikken ole vielä edes avannut pääsykoekirjoja. Asiat on tuttuja jo muista yhteyksistä. Ja onnekseni tämä koe on muotoa: Onko väite oikein vai väärin. Minulle täydellistä, koska ongelmani on ennen kaikkea aktiivisessa muistiinpalauttamisessa. Jos minun pitää selittää, mikä on aivojen rakenne,vastausta ei löydy kovin helposti. Mutta kun näen väitteen, tiedän heti, onko se totta vai tarua, koska aiheeseen liittyvä tieto aktivoituu samantien, kun näen aiheeseen liittyviä sanoja.

Jos en sitten päätäkään vaihtaa alaa, niin nämä kirjat nyt on kiinnostavia lukea joka tapauksessa. Mikäs sen hauskempaa illanviettoa kuin lukea kommunikaatiohäiriöiden syistä, kuntoutuksesta sekä kuntoutuksen antaman vasteen arvioinnista. Voin kuvitella ajalleni huonompaakin käyttöä.

Tein tässä eräänä iltana vähän väitöskirjaan liittyvää aineiston analyysia, mistä sain aikamoisen hepulikohtauksen. Mua ahdisti niin, että meinasin oksentaa. Pari valittua korvaparia sai myös annoksen vinguntaa aiheesta. Olen alkanut tehdä henkistä surutyötä sen suhteen, että tutkimishaaveet pitänee siirtää syrjään tai sitten pitää tutkia jotenkin toisin kuin aineistolähtöisesti. Teoriaa nimittäin luen sujuvasti. Suht kivuttomasti pystyn myös referoimaan teoriaa sekä tuomaan oman näkökulmani esiin. Mutta se aineiston analyysi. Työni A ja O. Siitä tulee vain kuvotusta ja turhautumista, ahdistusta ja epävarmuutta. Eksyn yksityiskohtien metsään eikä teoriakarttanikaan pelasta minua siitä ryteiköstä pois vahingoittumattomana.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin on käynyt. Nyt kohtaus oli pahin. Ehkä siksi koska olin toivonut, että tilanne olisi muuttunut sitten viime näkemän. Mutta sama tuska ja kitinä siitä aineiston katsomisesta tulee joka kerta. Aineistoahdistus ei liity itsetuntoon eikä itsevarmuuteen tutkijana (kuten aiemmin psykologisoin ilmiön) vaan näemmä siihen, että mulla vaan yksinkertaisesti tulee yksityiskohtien paljoudesta järjestelmän ylikuumenen ja vikavirtasuojan laukeaminen heti, kun alan konkreettisesti aineistosta tarkastella ilmiöitä. Sama ilmiö tulee myös ruokakaupassa, jos en tiedä tasan tarkkaan mitä olen tullut hakemaan. Mykistyn heti kasvisosastolla ja pääni tyhjenee kaikista järkevistä ajatuksista eikä minulla ole hajuakaan, mitä olen mahdollisesti tullut ostamaan. Ja ostoslistankin kanssa kaupassa käynti on silkkaa selvitymistä jasinnittelyä. Vihaan ruokakauppoja ja autenttisia aineistoja samasta syystä. Liikaa detaljeja ja vaihtoehtoja!

tiistai 3. helmikuuta 2009

Ikuisuuskysymys

Mikä minusta tulee isona?

Olen 34-vuotias. Minulla on jo ammatti. Minulle löytyy aina pätkätöitä. Minulla on jo väitöskirjan tutkimussuunnitelma - ihan hyvä sellainen. Minulle pitäisi löytää vain rahoitus ja mojova selkäranka, että osaisin aikatauluttaa itseni tekemään työt ajallaan enkä viime tingassa. Mutta nyt minä haluankin isona puheterapeutiksi.

Eilen keksin. Tänään olen ihan varma. Huomenna varmaan olen jo muuttanut mieleni.

Vuosi sitten ajattelin alkaa kirjanpitäjäksi, kun niistä on pulaa, ja minulla meni hermot tähän pätkätöiden metsästykseen. Joka kerta kun edellinen pätkä päättyy, alan kurkkia aitojen yli vihreämmän ruohon toivossa.

En minä oikeasti kerta kaikkiaan tiedä, mikä minusta tulee isona. Minä haluaisin olla onnellinen työssäni, mutta ehkä on niin, että sellaista työtä ei olekaan, missä minä olisin täysin onnellinen, koska kaikissa töissä on huonot puolensa.

En minä toimeton koskaan ole. Siihen olen liian puuhakas, mutta vaihtelunhaluinen kieltämättä olen. Ammatinvalintakysymysten pohdiskelusta saan aina kovasti virtaa ja intoa. Mutta sitten alan keksiä kaikkea, mikä siinäkin työssä on minulle mitä luultavimmin vastenmielestä ja alan perua keksintöjäni. Että mua välillä rasittaa oma arvaamattomuuteni ja päättämättömyyteni tällä saralla.

Haluaisin niin kasvaa vanhaksi ja tasaantuneeksi. Tyytyväiseksi. Jotenkin kuvittelen, että se tyytyväisyys väijyy jossain jonkin ammatin muodossa. Mutta ehkä minä olen niitä ihmisiä, joka ei koskaan ole niin tasaantunut ja tyytyväinen missään työssä. Ja näin minä aina vakuutan itseni jatkamaan valitsemallani tiellä, vaikka tiedän, että tämä sama pohdiskelu tulee vastaan joka ikinen kerta, kun pitää alkaa seuraavan pätkän metsästykseen.