perjantai 24. huhtikuuta 2009

Ilonpilaaja

Opin, että ad/hd kannattaa ulkoistaa ja nimetä. Minun ad/hd:ni kulkee nimellä Ilonpilaaja. Ilonpilaaja on luonteeltaan sellainen, että hän keksii hauskoja ideoita, joiden toteuttamisesta hän jälkikäteen soimaa ja tekee ison numeron.

Tämän viikon alussa Ilonpilaaja sitten yrittikin temppuilla oikein kunnolla. Nyt on kiireisimmät työviikot taas meneillään. Hommia on yötä myöten. Ja juuri silloin kun työtä on eniten, Ilonpilaaja ilmestyy paikalle. Hän ehdottaa, että ehkäpä haluat tarkistaa pari nettisivustoa saadaksesi vähän virtaa ja iloa työn aloittamiseen. Sitten Ilonpilaaja kuiskuttaa, että vielä vähän voit katsella. Ja yhtäkkiä on hirveä kiire tehdä jutut ajoissa. Kun teen juttuja hikihatussa kelloon vilkuillen Ilonpilaaja muistuttaa olemassaolostaan."Mitäs luit sen ja sen blogia." "Oliko sun sen jälkeen pakko kirjoittaa lohduttava sähköposti sille ja sille." "Ei ehkä ollut paras hetki tarkistaa, saako japaninruusukvitteniä jostain tällä hetkellä." Yritän puolustautua, että mua ahdisti se työnpaljous ihan hirveästi ja tulin sen verran reippaamalle mielelle, että nyt tää työ sujuu kuin tanssi." Ilonpilaaja narisee, että kyllä se työ olisi kuule alkanut sujua ihan vaan aloittamalla. Jos olisit valinnut toisin, olisit voinut tähänkin asiaan käyttää 3 tuntia enemmän ja se olisi siis kolme kertaa parempikin. Mutta kun tästä tuli ihan hyvä näinkin, vikisen. Ja olen sitä paitsi jo puolen vuoden ajan ollut ihan esimerkillinen työntekijä. Tällainen repsahdus sijaistoimintoihin on iskenyt vain kahden käsin sormilla laskettavina päivinä tämän vuoden puolella. Aiemmin mun elämä oli tätä, että stimutin stimuttamistani aivojani, että pääsen hommiin kiinni ja tein kaiken aina pienen aikapaineen alla, koska en vain saanut aloitettua. Ja voin pahoin. Vihasin itseäni ison osan ajasta. Ja nyt olen vain kaikkein kiireisimpinä tahi hiljaisimpina aikoina solahtanut näihin pahoihin tapoihin viivytellä ja vitkuttaa. Minusta minä olen ollut oikein hyvä työntekijä muuten. Olin lopultas ihan puhki puolustellessa itseäni itselleni. Onneksi tällä kertaa sain vakuutettua itseni, etten ole paha enkä syntinen. Olen inhimillinen ihminen, joka on onnistunut parantamaan tapojaan hurjan paljon. Eikä mitään vahinkoa tullut kellekään tämän kertaisesta laiskottelusta tahi joutilaisuudesta.

Sen olen selkeimmin kesäkuun 2008 jälkeen itsestäni oppinut, että minulle on vaikeinta, jos on liikaa tai ihan liian vähän tekemistä. Minulla menee pasmat molemmissa tapauksissa sekaisin ja alan käyttää aikaani epäoleellisuuksiin. Senkin olen oppinut, että saan työt tehtyä parhaiten lähellä dedistä, mutta liian lähellä menee sähläämiseksi. Omat hommat pitää yrittää ajoittaa koko ajan niin, että dedis on lähellä, muttei läähätä niskaan. Ja on hyvä, että tekemistä on sopivasti, mutta liian monta hommaa yhdelle työpäivälle lamaannuttaa. Joskus joutuu tekemään kolmekin hommaa yhtäaikaa, mutta hommiin pitää tarttua sillä mielellä, että teen vain tämän yhden. Ja kun sen on tehnyt, sitten tartun seuraavaan ja ajattelen, että teen vain tämän yhden. Lopulta olen tehnyt kaikki kolme asiaa. Hassua on, että jos päätän aloittaessani, että tänään teen nämä kolme asiaa, en saa millään aloitettua ensimmäistäkään ja senkin tekeminen jää viime tippaan. Minun pitää vilpittömästi ajatella, että oikeasti teen vain tämän yhden, enempää en itseltäni vaadi. Ja juuri silloin saan ne muutkin tehtyä. Mieli ja kieli ovat kummalliset kaverit.

Älä ajattele palloa. Älä ajattele palloa.
Mitä ajattelet nyt?
Ai palloa?
Niinpä.

Laihdutuskuurilla.
Päätän olla syömättä suklaata.
Päätän olla tiukasti syömättä suklaata.
Minähän en varmasti syö suklaata.
Miten laihduttaminen onkaan ikävää ja tylsää.
Mun ei ole koskaan tehnyt yhtä paljon mieli suklaata.
Taidanpa hakea kaupasta lastin suklaata.
Miksi olen niin heikko?

Isä huudahtaa äidille, nosta se vesilasi pois sohvalta tai lapsi heittää sen lattialle.
Mitä tekee siihen asti lasia rauhallisesti tutkinut lapsi?
Heittää sen lattialle.
Isä neuvoi.

Matti Alpola sanoo, että mielikuvien ja tahdon pitää kulkea samaan suuntaan. Se on hyvin sanottu.

Kieltolause synnyttää vain mielikuvan, muttei negaatiota. Kielto ei sisällä vaihtoehtoa. Lastenkasvatus helpottuu, kun muuttaa älä-kielen tee-kieleksi. Puhu hiljaisemmalla äänellä. Kuinka hiljaa osaat puhua. Pysähdy ennen risteystä. Kävele rauhallisemmin. Paini hellästi siskon kanssa.

Eilen lapsi halusi lisää tarroja. Ensimmäinen reaktio oli, että nyt ei enää leikitä tarroilla, koska on nukkumaanmeno aika. Lapsi halusi kiivaasti lisää tarroja just nyt. Lupasin, että huomenna saa taas lisää tarroja. Lapsi ilahtui, toivotti hyvät yöt ja meni sänkyynsä nukkumaan. Alkava kriisi kääntyikin voitoksi. Niin helppoa se on. Useinmiten.

Sanat on sarvipäitä.
Lauhkeitakin.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Lasten suusta

Esikoisella on allergioiden takia kapeahko ruokavalio. Hän rakastaa syömistä ja ruokaa yli kaiken. Hän on oikea herkuttelija. Eräänä viikonloppuna lapset lähtivät matkalle isänsä kanssa, ja mukaan oli luonnollisesti pakattu lasten suurta herkkua - Jokihaaran riisiperunarieskaa sekä kandisokeria. Rieska on rotaatiossa kerran viikossa ja joskus erikoispäivinä annamme sitä kaksi kertaa viikossa. Matkat ovat tällaisia erikoistapahtumia. No esikoinen tietty aloitti heti pakkaamisen jälkeen kinuta eväitä, vaikka seuraavaan ateriaan oli vielä kolme tuntia. Lapselle kärsivällisesti selitettiin, että vasta lounaaksi nämä eväät syödään. Lopulta lapsi lopetti jankuttamisen. Kun astuimme ovesta ulos, hän sanoi uhrautuvalla äänellä: "Voin kyllä kävellä osan matkaa asemalle, mutta saa nähdä pystynkö edes kävelemään suoraan, kun on niin kova nälkä jo."

Eilen painimme ja rymysimme lasten kanssa. Esikoinen tykkäsi hurjista heitoista ja kieputuksista sängylle. Keksin alkaa leikkiä samalla kuiskausleikkiä. Pyysin, että esikoinen kuiskaa minulle jotain kaunista, niin teen sen parhaan heiton. Esikoinen kuiskasi: "Kohta minä saan ruokaa." Vitsit me repeilimme miehemme kanssa. Kaunein asia maailmassa on saada ruokaa. No niinhän se onkin. Yritimme houkutella esikoista, että hän kuiskaisi jotain, joka voisi olla äidistä kauneinta maailmassa, mutta esikoinen ei keksinyt muuta, koska kyllähän nyt ruoan saamisen täytyy kaikista ihmisistä olla kauneinta maailmassa.

Kääntöpuoli tässä kaikessa on se, että tuo ruoka-asia aiheuttaa myös paljon surua lapsissa. Esikoisen ruokavalio on sen verran kapea, että hänellä on koko ajan vähän nälkä. Allergiat olivat 2,5-vuotiaaksi todella vaikeat, eikä lapselle millään löytynyt sopivia ruokia. Lopulta pelastukseksi on osoittautunut rotaatio, jossa samaa ruokaa annetaan vain kerran viikossa kohtalaisen kokoisia annoksia kerrallaan ja ruokavalio on saatu nostettua jo kymmeneen sopivaan ruoka-aineeseen puolessatoista vuodessa, kun ensimmäisten 2,5 vuoden aikana sopivia oli löytynyt vain yksi ainoa erikoiskorvikkeen lisäksi. Yhä lapsi saa tätä vauvoille tarkoitettua erikoiskorviketta, joka takaa energian ja ravinteiden saannin. Se ei vain pidä oikein nälkää poissa, vaikka energiamäärät ovat riittävät, koska neste imeytyy niin nopeasti. Vaikka lapsi suhtautuukin ruokavalioonsa hyvin, on välillä raastavaa kuunnella lapsen valitusta nälästä. Tänä keväänä on onneksi tapahtunut selvä käänne parempaan ja olemme voineet kasvattaa päivittäisiä annoskokoja ja uusia ruokia tuntuu tulevan koko ajan lisää. Noiden kymmenen sopivan lisäksi kokeilussa on lisäksi 4 eri ruoka-ainetta, ja kokeilut näyttävät etenevän lupaavasti. Kevään aikana on tullut vain muutamasta kokeilusta pahoja oireita ja useampi kokeilu on mennyt joko oireitta tai vain vähäisin oirein. Alan jo haaveilla siitä tilanteesta, että lapsi saisi joka päivä jotain tuhtia syötävää, joka pitää nälän pois. Ja ehkäpä tuosta erikoiskorvikkeestakin päästään vihdoin eroon tämän vuoden aikana! No tähän liittyen lasten kanssa on eräänkin kerran keskusteltu siitä, miten joillekin ihmisille käy kaikki ruoat (kuten isä), joillekin useimmat ruoat (kuten äiti) ja joillekin ei vielä niin monet ruoat (kuten lapset), mutta että jonain päivänä heille käy varmasti monet ruoat, ehkä jopa kaikki. Lapset ovat olleet aika mietteliäitä aina näiden keskustelujen jälkeen. Lopulta esikoinen keksi: "Meille ei ehkä sovi kaikki ruuat, mutta onneksi meille sopii kaikki lelut." Kuopus alkaa kans hihkua: "Joo meille sopii kaikki lelut, kaikki lelut, ihan kaikki lelut." Parempaa selitystä en olisi voinut itse keksiä ikinä.

Yksi suma takana, toinen suma vielä edessä

Nyt vähän paineet helpottaa, koska seminaari tehty, dedis tehty ja paperi tehty. Ensimmäinen paperi on myös mennyt läpi workshoppiin. Olen tohkeissani totta tosiaan. Kolme ihmistä on antanut siitä review-palautteen. Ne olivat rohkaisevia ja asiallisen kriittisiä. Palautetta parhaasta päästä siis. Yksi kriitikko oli oikeinkin ankara, mutta iso osa hänen kommenteistaan oli samat, mitkä olisin itsekin kriitikkona antanut. Perusteellinen palaute on lahja. Perusteellinen palaute on sen merkki, että työ on luettu tarkasti. Seuraavaksi pitääkin alkaa tänään katsoa oma osuuteni palautteissa ehdotettuja korjauksia siihen paperiin.

Semis meni ihan hyvin. Paikalla oli hävyttömän vähän ihmisiä, loman tulo verotti. Mutta ei se mitään, olin aika rento aiheeni esittelijä, koska en mennyt lukkoon pienen yleisöni edessä. Hyvä aloitus siis. Ja seminaarissa oli hyvää keskustelua teoreettisista näkökulmista, mikä ilahdutti kovasti. Joskus vähemmän on enemmän.

Mitäs vielä. Workshop-paperin korjausten jälkeen pitää alkaa purkamaan loppukevään työkiireitä. Sekin savotta alkaa olla ihan loppumetreillä jo. Uskomattoman nopea vuosi takana. Ja uusikin työ on jo syksyksi tiedossa. Kotikaupungista tällä kertaa, mikä on ihan huippua! Joka päivä 3 tuntia lyhyempi päivä, kun junatyömatka jää pois. Ja jihuu, ehdin viedä ja hakea lapset vuorotellen miehen kanssa tarhaankin, mikä on huippua. Tarhamatkat ovat hyvien juttujen aikaa, ja olen menettänyt ihan liian monta rupattelutuokiota junassa istumiseen. Esikoinen on parhaassa rupatteluiässä nimittäin.