Olen onnistunut jotenkin sotkemaan itseni moneen juttuun ja hommaan mukaan. Huomaankin, että päässä alkaa oudosti olla liikaa liikennettä ja aatoksia, mikä lamaannuttaa kyvyttömyyteen tehdä mitään.
Lainasin yölainana tämäkän kirjan kognitiivisesta kieliopista. Se pitäisi kahlata jollain tekniikalla maanantaiaamuun, jotta osaisi päättää seisoisinko tässä tieteellisessä joukossa vai en. Minulla kun on tietoteoreettinen sitoutumiskammo - vaikea sellainen. Mistä minä tiedän, onko meillä alkuihastuksen jälkeen sittenkään mitään yhteistä. Ihastun nopeasti ja raskaasti, mutta yhtä pian alan huomata vikoja ja virheitä. Lisäksi petän sumeilematta jokaista teoriaa minkä tahansa teorian kanssa pian alkututtavuuden jälkeen. Ainoa uskollinen rakkauteni on aineistoni ja tapani nähdä se, ja kaikki muut saavat palvella meitä. Mutta kun se ei ehkä ole se tavallinen tapa tehdä tiedettä, niin mun pitäisi edes jollain tasolla esittää, minkä tieteenalan paradigmaan minut voisi katsoa kuuluvaksi. Minun on helpompi sanoa, mitä en ainakaan ole, mutta mennä nyt sanomaan, että tutkimukseni edustaa sitä ja sitä tieteenalaa, siinä kohden alan kakistella. Tieteen pitää olla täsmällistä. Ja täsmällisesti voin sanoa vain, että tutkimukseni on ehdottoman aineistolähtöistä ja annan aineiston puhutella minua kaikin mahdollisin tavoin. Tutkimusotteessa puolestaan on viitteitä keskustelunanalyysiin, kognitiiviseen kielitieteeseen, semiotiikkaan, viittomakieliin, sosiaalisiin suhteisiin, mutta mitään en käytä työssäni samalla pieteetillä, millä teen kaiken muun elämässäni. Tarkastelen yhtä ilmiötä ja haluan kertoa siitä kaiken, ihan kaiken, mitä ikinä keksinkin hoksata.
Pieteetistä. Muutenhan teen kaiken pieteetillä ja uskollisuudella. Otan selvää, miten ikkunanpokat perinteisin tavoin puhdistetaan ja maalataan. Tutustun kaikkeen aiheesta ja päätän, mikä on minusta paras tapa just meidän ikkunoille. Ja sitten pitäydyn siinä unohtaen onnellisesti vaihtoehtoiset tavat. Puolisoni kanssa avioituessani tiesin ja päätin, että tässä se on. Kiikkustuolimieheni. Jos se minusta on kiinni, niin narisutamme kilpaa kiikkustuoleja lautalattiaisessa tuvassa. Lastenkasvatus, selvitin sen mikä inhimillisesti on selvitettävissä. Päätin vanhemmuuteni ideaalin ja sitä kohden tähtään. (Lyhyesti se periaate on, että rajat ja rakkaus ne lapsen tolkuissaan pitää ja lisäksi pitää muistaa koko ajan nähdä lapsi yksilönä, mutta välillä äiti on vähän väsynyt ja silloin äiti ottaa omaa aikaa, jotta äiti olisi taas rajat ja rakkaus ja sisäinen silmä kirkas.) Miksi minä en voi vaan valita tieteellistä parempaa puoliskoani ja pitää siitä kiinni? Olenko kuluttanut kaiken sitoutumisen ja johdonmukaisuuden tähän arkiseen elämääni vai mistä tässä on kyse?
Lisäksi maanantaina on dedis. Saan erään koulutuksen päätökseen sen lopputehtävän myötä. Olen raamit hahmotellut, mutta kirjoittaa en ole ehtinyt. Lisäksi olen lupautunut pitämään tässä hötäkässä jatkoseminaarissa esitelmän tutkimukseni aineistosta, menetelmästä ja nimikointiohjelmasta. Edessä on kriittisin yleisöni, eli pari tukijaa sekä liuta entisiä vihollisia. (Ehkä nykyisiäkin?) En ollut erityisen suosittu opinahjossani opettajien keskuudessa. Kurssipalautteeni olivat laatua "olet liian originelli", "olet liian rohkea", olet liian reipashenkinen väitteissäsi", "kirjoitat niin huonosti, ettei tästä ikinä tule mitään, oletko harkinnut kaunokirjailijan uraa tieteen sijaan" ja mitä näitä nyt oli.
Olin ollut siis siinä välissä pari kolme vuotta työmaailmassa, koska siitä gradun teosta ei siinä vanhassa ilmapiirissä tullut yhtään mitään. Kun laitokselle ilmestyi tämä uusi, minulle tuntematon professori, lähetin hänelle kokeeksi tuotokseni ja _vihdoinkin oi vihdoinkin_ löysin ihmisen, joka alkoi mentaaliottelemaan kanssani, ja työnsi minua eteenpäin kirkkaan argumentaation vaikealla tiellä. Hän ei välittänyt liiasta rohkeudesta eikä originelliudesta, vaan hän vain sanoi, että anna palaa, mutta perustele lisää, lisää, lisää. Ja minä tyttö perustelin otsani hiessä.
No edelliset asiat ovat jo menneitä, jotka kai sit kuitenkin nykyisyyteen vaikuttaa, kun taas aihetta jauhan. Minua pelottaa niin hemmetisti mennä sinne seminaariin. Minua ahdistaa kohdata ne ilmeet ja katseet, jotka kertovat omaa kieltään. Joo joo olet se kumma tyttö, joka keräsi ykkösiä ja piti meteliä opiskelijoiden oikeuksista ja pyysi paskoista suorituksistaan palautetta henkilökohtaisesti vastaanotoilla, mitä se sellainen käytös oikein oli.
Minut on lytätty niin monta kertaa, että on omanlaisensa ihme, miten sinnikäs rebound mulla on. Mitä kovemmin mua painetaan alas, sitä korkeammalle lopulta pomppaan. Minusta olisi mukavampaa kuitenkin olla leppoisasti ja vääjämättä vierivä, vähän sammaloitunut kivi kuin kireänä ja terävänä pomppiva vieteri. Kunhan uskallan sen seminaarin kohdata, niin ehkä voin esitykselläni osoittaa, että kyllä, olen kuin olenkin vakavasti otettava tieteentekijä. Minä ehkä lähestyn asioista perse edellä puuhun ja teen kaiken aluksi holtittomasti ja kaahaten, mutta lopulta sidon kaiken yhteen kauniisti ja järkevästi. Sellainen minä olen ja antakaa kaikki minun olla sellainen, kuten oma ohjaajanikin antaa. Näin minä huudan sisälläni aina kohdatessani menneisyyden torppaajat ja toivon, että he lukisivat sen silmistäni, että olen kömpelö ulosanniltani, töksähtelevä intonaatioltani, mutta minulla ei ole mitään teitä vastaan, minä teen vain asioita toisin, koska muutoin en osaa. On totta, että en osaa olla kuten ne muut opiskelijat. Minä vain en osaa olla muuta kuin tällainen kaahari - vähän retee ja rohkee, mutta silti perusteellinen.
Lopuksi
Minua mietityttää tänään erityisesti, onko kieli lähtökohtaisesti metaforista vai analogista. Kun puhun itsestäni ja tieteestä suhteena, puhunko vertauskuvallisesti vai analogisesti? Rakastan analogioita ja aina jos minulla on tilaisuus, otan ja piirrän graafisen kuvan tilanteesta, koska näen monet abstraktiot kuvina. Mikä minä silloin olen? Ihmisenä ja tieteilijänä. (Ehkä lehmä? Nehän ajattelevat kaiketi kuvin...)
